Suomeksi På Svenska In English Auf Deutsch

 

Sadutus

Kansainvälisenä sadunkerronnan ja sadutuksen päivänä 17.3.2006 satusiltaa pitkin tulleita lasten satuja muualta kuin Suomesta:

----------------------------------------------------------------------------------------------------

Alun sanelivat Nour el-Amery, Mary Mina, Joy Asmar ja Catherina Azar Libanonissa, ja jatkon sanelivat Katja M. Estioko ja Roxanna Y. Ramirez Filippineillä. Sanelut tallensivat viidesluokkalaisten Englanninkielen opettajat ja suomeksi käänsi Irma Ghosn Libanonissa.

Hiiri joka halusi mennä naimisiin

Oli pieni hiiri joka lakaisi puutarhaansa. Se löysi maasta rahaa ja jalokiviä. Se mietti ihmetellen: “Mitäpä minä tällä rahalla ostaisin? Uuden hatun vaiko uusia vaatteita?” Se ajatteli kovasti ja osti sitten hatun. Se pani hatun päähänsä ja katsoi peiliin. “Olenpa minä kaunis tämä uusi hattu päässäni ja minun pitäisi löytää puoliso joka on yhtä hieno kuin minä."
Se lähti ulos ja tapasi matkalla kukon joka kysyi hiireltä, “Menisitkö kanssani naimisiin?” Se hiiri vastasi, “En, koska minä haluan jonkun joka on yhtä hieno kuin minä, ja sinä et ole.”
Sitten se tapasi koiran. Koira kysyi “Tuletko minulle vaimoksi?” Hiiri sanoi, “En, koska et ole hieno.” Koiran jälkeen se tapasi komean kissan. Kissa sanoi, “Haluaisitko kanssani naimisiin?” Hiiri ajatteli “Jos menen sen kanssa naimisiin, se syö minut, mutta hän on kyllä kovin komea. Mitä minä tekisin?”
Se päätti jatkaa matkaansa, kunnes tapasi elefantin. Elefantti kysyi, “Menetkö kanssani naimisiin?” Hiiri vastasi, “Uhuh, e-en, k-koska olet liian s-suuri.” Hiiri käveli eteenpäin ja törmäsi muurahaiseen. Muurahainen kysyi, “Haluatko tulla minulle vaimoksi?” Hiiri vastasi, “Hyi en! Olet liian pieni!!”

Hiiri oli surullinen koska ei voinut löytää puolisoa, ja siksi se meni takaisin kotiin.
Se valmisteli nukkumaan menoa, huokaisi ja sanoi itsekseen, “Ehkäpä löydän oikean puolison huomenna.
Seuraavana päivänä se meni puistoon. Se käveli ympäriinsä ja etsi “Herra Oikeaa”. Se käveli ja käveli kunnes löysi kiraffin. Kiraffi sanoi, “Hei! Tuutkos mulle hip-hop vaimoksi?” “Ei kiitos,” sanoi hiiri, “olet liian hippi.”

Se hyppeli ympäri puistoa kunnes törmäsi ankkaan, joka kysyi, “Haluatko mennä kanssani naimisiin? Kvaak?” “En! Kvaak! En ikinä! Kvaak!” hiiri sanoi. Se meni surullisena kotiin. Se ajatteli itsekseen, “Yritän huomenna taas.”

Kolmantena päivänä, se meni kaupungille. Siellä se törmäsi likaiseen hiireen. Se likainen hiiri sanoi, “Anteeksi, neiti, tarkoitukseni ei ollut törmätä teihin.” Hiir vastasi, “Minä olen ja pahoillani. Haluaisitko kupin kahvia?” Likainen hiiri nyökkäsi.
Kahvin jälkeen, likainen hiiri kysyi, “Mikä sinun nimesi on?” Hiiri vastasi. “Laura, entäs sinun?” “Mikko,” se vastasi. “Missä sinä asut?” Laura vastasi, “Minä asun maalla, entä sinä?” Mikko kuiskasi Lauralle, “Minä asun kadulla. En pääse koskaan ulos kaupungista.” Laura kutsui sen hänen kotiinsa. Matkalla Mikko kysyi, “Menisitkö kanssani naimisiin?” Laura vastasi, “Totta kai, koskapa olet juuri oikea.”

-----------------------------------------------------------------------------------------------------
Saduttaja Enni Saarimaa Guardamarissa Espanjassa

Hauska Juttu
Aatos niminen poika on Ennin kans leikkimässä hauskoja juttuja. Olemme kuunnelleet hauskoja juttuja. Leikimme nyt tankkia. Olemme. Täällä on hauskoja juttuja kerrottu. Önkkäri on semmonen mikä liikkuu. Haemme kattilallisen perunoita ja koristelemme ne tillillä. Önkkäri on mukava. Me olemme kirjoittaneet tämän täällä ja ei muuta!

Aatos 3v, terassilla pihalla, istui polkuauton penkillä.

Lehmäpomppu rampoliinissa
Olipa kerran lehmä jonka nimi oli pampula. Ja hänen kaverinsa Pimpula. He olivat aaaaivan samannäköisiä. Ja he päättivät että he asuvat Pampulan kotona. Kaikki sanoivat että he ovat kaksoset. Ja Pimpulan äiti sanoi että he saavat asua Pampulan luona. Ja se tyytyi koko maailmaan. Ja heistä tuli oivat kaksoset. Ja ne asuivat Pampulan kotona. Eräänä päivänä ne meni käymään karu nimisessä kaupassa. Ja sitte ne meni semmoseen Pimpula Pampula Pomppulinnaa. Heidän sukunimeksi tuli pomppulinna. Sillä Pimpula oli tyttö. Sitten ne meni rampoliiniin sielä samassa kaupassa. Niillä piti kaikilla olla suun eessä liput. Ja lehmä sanoi että tissi käy lippuna. Niin Pimpula ja Pompula ei tarttenu lippua. Ja sitten he menivät kotiin. He olivat kakskymmpisiä. Ja niillä oli synttärit. Ja niiden äiti sanoi että ne voi mennä naimisiin. Ja lehmillä ei ole sormia. niin ne laitto sormukset tissiin. Ja ne sai oman kodin ja äiti ja isä oli saanu lapun mihin pimpula ja pampula oli kirjottanu mitä pitää tehdä ja niitte äiti ja isä teki juuri niin. Ja sitten ne tuli häälomalta kotiin ja niitten mielestä talo oli ihana. Niitten elämä jatkui niin kuin täällä mutta ei lehmän elämää.

Beata 6v. Terassilla aurinkotuolissa!

Pikkukarhu ja pikkutiikeri
Eräänä aamuna tuli pikkutiikeri nilkuttaen metsästä kotiin. Se ei voinut kävellä tehdä mitään. Se ei pysyny pystyssä eikä syönyt ruokaa. Niin pikkukarhu söi ite kaikki ruuaat. Se ei ollut kerennyt kirjoittaa edes pikkukarhulle kirjettä poissa ollessaan. Pikkutiikeri ei pysynyt pystyssä. Silloin pikkukarhu juoksi pikkutiikerin luokse. Sit se kysy voitko hyvin tiikeri sit se sano et minähän olenkin terve. Ja sitten tiikeri oli terve. Loppu

Karelia 8v. Terassilla

------------------------------------------------------------------------------------

Saduttaja Mare Müürsepp, Tallinnan Yliopisto.

Miisu ja tema sõber

Elas kord üks kurb kass Miisu. Ta elas ühes mahajäetud majas. Varem oli tal oma ilus kodu. Ükskord oli Miisu aga koera eest ära jooksnud ja sattunud võõrasse kohta.

Kui ta ükskord väljas jalutamas oli, viskas teda keegi käbiga. Ta vaatas igale poole, kuid ei näinud kedagi. Lõpuks hüüdis üks sõbraliku moega kass: “Hei, sina seal, lähme käime ringi!”

Kass Miisu läks selle teise juurde, selle nimi oli Sass. “Olgu peale, aga kuhu me läheme?”

“Lähme otsime oma peremehed üles!” Nimelt ei olnud neil kummalgi peremehi, kuna nad mõlemad olid tänavale sattunud.

Niisiis nad kõndisid ja vaatasid inimesi, kes olid kõige rohkem nende peremeeste moodi. Lõpuks olid nad mõlemad väsinud ja näljased.

Äkki hüüdis keegi: “Miisu, Miisu, Miisu!”

Miisu silmas poissi, kes jooksis tema poole. “Miisu, siin sa oled, me oleme sind mitu päeva otsinud!” See oli Peeter, kelle juures Miisu enne oligi elanud. Peeter võttis Miisu sülle ja tahtis ära minna, kuid Miisu rebis lahti ja jooksis Sassi juurde tagasi. “Ah nii,” sõnas Peeter. “Sa tahad, et me selle kassi ka kaasa võtaksime?”

Miisu näugus jaatavalt.

“Ema! Ma leidsin Miisu üles!” hüüdis Peeter.

“Oh sa armas taevas!” lausus ema. “Siin sa siis lõpuks oledki, me otsisime sind mitu päeva.”

“Ema, Miisu ei tule enne kaasa, kui me selle teise kassi ka võtame.”

“Kuidas? Aga... Noh, olgu!” ütles ema Peetri palumise peale. “Siis on sul kaks sõpra, kellega mängida”.

Ja nii saidki Miisu ja Sass endale jälle kodu. Kui nad surnud ei ole, elavad nad tänaseni.

Agnes Sillaste, 12 a
----------------------------------------------------------------------------------------------------

Liivi Rosenvald, 52, Tartu

Kuna ma töötan siin Oskar Lutsu majamuuseumis, räägiksin ühe loo kirjanik Oskar Lutsust. Oskar Luts elas palju aastakümneid Tartus. Ta oli juba tuntud kirjanik ja paljud tundsid teda ka nägupidi. Ühel õhtupoolikul nägi üks proua, et Oskar Luts istub kesklinnas ühel trepil koos väikese ajalehepoisiga ja hüüab: ”Postimees, tänane, palju uudist sees!” Kõik tulid, ostsid ajalehte. Proua ostis ka ja küsis Oskar Lutsult: ”Kas te enam ei kirjutagi, et nüüd ajalehti müüte?” Luts vastas: ”Kirjutan küll, aga sellest on vähe. Vahel on vaja lisateenistust ka.” Proua ei uskunud seda juttu ja küsis Oskari nooremalt vennalt, Theodor Lutsult (kellest sai hiljem filmimees, töötas ka Soomes). Theodor lubas asja uurida. Kui ta Oskarilt asja kohta küsis, tegi vend suured silmad ja ütles: ”Mis ma siis oleksin pidanud tegema? Oli juba õhtu, ja vaesel poisil terve hulk lehti müümata. Mõtlesin, et võin teda aidata. Ja niimoodi kahekesi müües olid meil lehed varsti otsas.” Ongi kõik. See näitab Oskar Lutsu suhtumist oma ligimesse.

Koska työskentelen täällä Oskar Lutsin kotimuseossa, kertoisin yhden tarinan kirjailija Oskar Lutsista. Oskar Luts eli monia vuosikymmeniä Tartossa. Hän oli jo tunnettu kirjailija ja monet tunsivat hänet myös näöltä. Yhtenä iltana eräs rouva näki, että Oskar Luts istuu keskustassa yksillä rappusilla yhdessä pienen sanomalehtipojan kanssa ja huutaa: ”Postimies, tämänpäiväinen, sisältää paljon uutisia!” Kaikki tulivat, ostivat sanomalehden. Rouvakin osti ja kysyi Oskar Lutsilta: ”Ettekö te enää kirjoitakaan, kun nyt myytte sanomalehtiä?” Luts vastasi: ”Kirjoitan kyllä, mutta siitä ei saa paljoa. Välillä tarvitsee myös lisäansioita.” Rouva ei uskonut sitä asiaa ja kysyi Oskarin nuoremmalta veljeltä, Theodor Lutsilta (josta myöhemmin tuli elokuvien tekijä, työskenteli myös Suomessa). Theodor lupasi selvittää asian. Kun hän kysyi Oskarilta asiaa, veljen silmät rävähtivät suuriksi ja hän sanoi: ”Mitä minun sitten olisi pitänyt tehdä? Oli jo ilta, ja poikaraukalla koko joukko lehtiä myymättä. Ajattelin, että voin auttaa häntä. Ja sillä tavalla kahdestaan myymällä lehdet loppuivat meiltä pian.” Siinä kaikki. Tämä osoittaa Oskar Lutsin suhtautumista lähimmäiseensä.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------

Avo Rosenvald, 54, Tartu

Ma sõitsin Riia maanteed mööda jalgrattaga kodu poole. Mul oli olnud meeldiv tööpäev looduses. Kui ma linna sisse jõudes nägin inimesi tänaval, tekkis mul selline tunne, et tahaks et kõigil inimestel läheks hästi. See tunne üha süvenes. Järsku ma tundsin, kui keegi tuli tänaval vastu, et ma näen seda inimest läbi, tema olemust näen läbi. Mulle tundus et ma mõistan kõiki tema probleeme. Kolme inimesega oli niiviisi, kolm inimest järjestikku. Ma palvetasin nende kõigi pärast, ja soovisin, et Jumal teeks neile väga palju head. Siis ma taipasin järsku, et umbes nii suhtub vist Jumal igasse inimesse. See oli väga eriline tunne. Ja siis see hetk möödus, ja ma olin jälle tavaline inimene. Ongi kõik.

Pyöräilin Riian maantietä pitkin kotiin päin. Minulla oli ollut miellyttävä työpäivä luonnon keskellä. Kun kaupunkiin tullessani näin kadulla ihmisiä, minussa heräsi sellainen tunne, että haluaisin että kaikilla ihmisillä menisi hyvin. Se tunne syveni yhä. Äkkiä tunsin, kun joku tuli kadulla vastaan, että näen sen ihmisen lävitse, näen hänen olemuksensa lävitse. Minusta tuntui että ymmärrän kaikkia hänen ongelmiaan. Kolmen ihmisen kanssa kävi niin, kolme ihmistä perätysten. Rukoilin kaikkien niiden puolesta, ja toivoin, että Jumala tekisi heille oikein paljon hyvää. Sitten tajusin äkkiä, että suunnilleen niin Jumala kai suhtautuu jokaiseen ihmiseen. Se oli todella erikoinen tunne. Ja sitten se hetki meni ohi, ja olin taas tavallinen ihminen. Siinä kaikki.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------

Maili Rosenvald, 21, Tartu

Kui ma olin neljaaastane, siis ma kangesti tahtsin ingleid näha. Ja siis ma ühel õhtul palvetasin koos oma emaga, et ma võiksin näha ingleid. Ja ma nägingi unenäo inglitest. Selles unenäos igal meie pereliikmel oli oma kaitseingel. Ja siis ma nägin ka surmainglit. Kui ma seda oma emale jutustasin, siis ta oli väga imestunud et ma kasutasin sellist sõna, surmaingel. Ma olin alles nii väike, ei olnud seda sõna varem kuulnud. Mu ema arvas hiljem, et, et see unenägu oli kui ennustus, või ilmutus, sest mõned aastad hiljem meie peresse sündis väike tütar, kuid ta oli raskelt haige ja suri pooleaastasena. Mu ema pani kogu selle unenäo kirja, ja selle meenutamine alati tuletab mulle meelde, et, et vaimne maailm on selle nähtava maailma kõrval. Selline lugu.

Kun olin neljävuotias, niin halusin kovasti nähdä enkeleitä. Ja sitten yhtenä iltana rukoilin äitini kanssa, että saisin nähdä enkeleitä. Ja näinkin unen enkeleistä. Siinä unessa jokaisella meidän perheenjäsenellämme oli oma suojelusenkeli. Ja sitten näin myös kuolemanenkelin. Kun kerroin siitä äidilleni, niin hän oli todella kummastunut että käytin sellaista sanaa, kuolemanenkeli. Olin vasta niin pieni, en ollut kuullut sitä sanaa aiemmin. Äitini arveli myöhemmin, että, että se uni oli niinkuin ennustus, tai ilmestys, koska muutamia vuosia myöhemmin meidän perheeseemme syntyi pieni tytär, mutta hän oli vaikeasti sairas ja kuoli puolivuotiaana. Äitini kirjoitti koko sen unen ylös, ja sen muisteleminen aina muistuttaa minulle, että, että henkinen maailma on tämän näkyvän maailman rinnalla. Sellainen tarina.

  Satuja syntyy satuteltassa suomalaisten ja ruotsalaisten lasten kesken.

Lapset kertovat -pääsivulle


Yhteyshenkilö: