 |
|
SadutusKansainvälisenä sadunkerronnan ja sadutuksen päivänä 17.3.2006 satusiltaa pitkin tulleita aikuisten satuja: ---------------------------------------------------------------------------------------------------- Sulava unelma Eräänä kauniina perjantaiaamuna Helsingissä tapahtui jotain perin kummallista. Suuri mahtava jääpuikko roikkui eduskuntatalon katonreunassa, avasi silmänsä ja syleili maailmaa. Pieni maalaistyttö lähestyi suurkaupunkia ja katsoi hämillään ympärilleen eikä tiennyt mihinkä askeleensa suuntaisi. Hän kohdisti katseensa myös ylöspäin ja näki auringon säteen kimaltavan tässä suuressa, valtavassa jääpuikossa. Kuinka ollakaan! Auringonsäde sulatti jääpuikosta pienen kyyneleen tytön käteen. Tyttö katsoi ylös ja kysyi jääpuikolta, että mikä sinä olet. Myös muut ihmiset kokoontuivat eduskuntatalon ympärille ja ihmettelivät tätä ilmiötä. Kukaan ei ollut nähnyt niin isoa jääpuikkoa mikä eduskuntatalossa roikkui. Se olikin taikajääpuikko, josta näkyi joka puolelle maailmaa. Ja sieltä näkyi ihana valtameri, Afrikan eläimet, jäätikön karhut ja pienen pieni tyttö. Ja poika!Mutta aurinko lämmitti ja lämmitti jääpuikkoa ja jääpuikko alkoi sulaa ja syntyi vuolas virta ja se lähti virtaamaan katua pitkin. Hädissään tyttö kysyi jääpuikolta miksi sinä itket. Jääpuikosta kuului "APUA. Minä olen surullinen koska en saanut lippua Helsingissä Guns'n Rosesin konserttiin". "Niin, kun sinä olet noin terävä" sanoi tyttö. Mutta jääpuikosta sulanut vesi virtasi presidentin linnan eteen. Presidentti höristi korviaan: "ihan kuin kuulisin valtameren ääntä ja Afrikan eläinten karjuntaa." Presidentti sanoi, että mukavaa kun kansainvälistyminen virtaa tänne linnaan asti. Jääpuikko kysyi vielä tytöltä konserttiin liittyen onko maailma aina näin epäoikeudenmukainen. Tyttö ehdotti jääpuikolle: "Avaan matkalaukkuni ja sinä virtaat mereen ja matkustamme Amerikkaan, josta Guns'n Roses on kotoisin. Ja älä sure, matkalla minä voin laulaa sinulle jotakin. Miten olisi ratiritirallaa". Niin jääpuikko oppi, että vaikka on suurin, komein ja mielenkiintoisin, joutuu joskus sulamaan suurenkin toiveensa edessä. Salisadutus 118 henkilöä, LKT seminaari 17.3.2006 ------------------------------------------------------------------------------------------------------ Olipa kerran ystävykset Riina ja Raija. He eivät olleet tavanneet toisiaan kymmeneen vuoteen. Yks kaks yllättäen he kohtasivat toisensa yllättävässä paikassa, Linnanmäellä, hattarakiskan jonossa. Riina huudahti: ”Oletko se sinä, vanha rakas ystäväni!” Raija siihen: ”Vanha en ole ollenkaan, vaikka ryppyinen olenkin!” Niinpä ystävykset istuivat iltaa ja laskivat toistensa ryppyjä. Jokaisesta rypystä löytyi takaanta elettyä elämää. ----------------------------------------------------------------------------------------------------- On polla tyhjä, kun raahustin kouluun. Takana yön tunnit ja mietteet ryhmäprosessissa. Nyt täällä istun ja tarinoin jonnekkin yläilmoihin. Tää sopii aiheeseen, on vaikeeta. Ihan on pää tyhjä, ja tenttikin ahistaa. Mutta eipä hätää, ilma on kaunis ja puut huurteiset. Kyllä se tästä lähtee, kohta draamaillaan. Kamerat käyntiin ja vuorovaikutukset peliin. Jännittää, mitä pitää tehdä ja osaanko oikein. No, mitä tuota pähkäämään, antaa mennä vaan, roolit tehhään ite ja livahetaan peliin. Eiköhän jo jatketa. Toivotetaan täältä teille sinne Helsinkiin hyviä sadutuksia ja uusia ideoita. Saduttaja: Hannele Pesola 17.3.2006 klo 8 ikä: 22-54v, 12 opiskelijaa ---------------------------------------------------------------------------------------------------- 81-vuotias dementoitunut nainen kertoi 17.3. Pakilakodissa: Sanotaan aina, että linnut lentää keväällä. Ne lentää eteenpäin. Ne näkee lunta ja katselee taivaan tarhaan. Lintu katselee ja se liitää. Ja lintu lentää silläkin tavalla, että kun se löytää paksumman oksan, se lentää siihen kuusen oksalle. Se on vahva. Tarinan kuuli ja kirjoitti: Eevi-Mari Rantanen Viriketoiminnan ohjaaja ------------------------------------------------------------------------------------------------------ Yhteissatuja palvelutalo Merikartanon asukkailta Espoossa 14.3.2006 Kirjaajana Erja Alastalo Yhteissatu Minä muistan, kun olin niin pieni, että pystyin kulkemaan lumitunnelissa. Siellä tunnelissa minua vastan tuli metsähiiri, joka vikisi peloissaan kun näki minut. Sanoin hiirelle, että älä pelkää minua, pidetään hauskaa ja lauletaan vaikka yhdessä. Ja niin ruvettiin laulamaan! Minä lauloin korkeaa duuria ja hiiriraukka lauloi bassoa, se oli g-basso. Karkuunhan se hiiri lähti, ne on niin arkoja! Kevään odotusta Tänä päivänä on maaliskuun ensimmäinen päivä ha ne mietimme, mistä tarina voisi alkaa. Aurinko paistaa ja lumi välkehtii, mutta me odotamme kevättä ja keväthankia ja lämmintä. Ja oravarouva istuu puussa ja miettii, mihin tekisi pesän, koska kohta tulee lapsia. Toivottavasti tulee oikein hyvä käpyvuosi, että rouva saa ruoka lapsilleen ja itselleen. Ja paukkuu! Mutta ei enää kauan, kohta tulee niin lämmintä, että palvelutalon asukkaat jättävät ovet ja ikkunat auki. Silloin oravat voivat käydä vierailulla katsomassa, onko mitään syömistä, niin kuin aina ennenkin. Ja me voimme seurata, kun orava piilottaa ruokaa pahan päivän varalle. Oravathan rakastavat suklaata! Talvisia tarinoita – yhteissatu li kaunis helmikuinen aamu, lumi kimalsi ja pieni pupu hyppeli kohti meren rantaa. Kuinka se meni sinne meren rantaan! Ei oo aavistustakaan – en oo koskaan ennen nähnyt pupuja meren rannassa. Yleensä ne kiertelee vettä. Jos se näki koiran ja se lähti sitten koiraa karkuun ja joutui jäälle. koirat on vähän niin kuin vihollisia pupuille. Harvoinhan koira niitä pupuja kiinni ottaa. Turhan reissun se teki sinne, jos ei se mitään syötävääkään saanut. Liivi Rosenvald, 52, Tartu Kuna ma töötan siin Oskar Lutsu majamuuseumis, räägiksin ühe loo kirjanik Oskar Lutsust. Oskar Luts elas palju aastakümneid Tartus. Ta oli juba tuntud kirjanik ja paljud tundsid teda ka nägupidi. Ühel õhtupoolikul nägi üks proua, et Oskar Luts istub kesklinnas ühel trepil koos väikese ajalehepoisiga ja hüüab: ”Postimees, tänane, palju uudist sees!” Kõik tulid, ostsid ajalehte. Proua ostis ka ja küsis Oskar Lutsult: ”Kas te enam ei kirjutagi, et nüüd ajalehti müüte?” Luts vastas: ”Kirjutan küll, aga sellest on vähe. Vahel on vaja lisateenistust ka.” Proua ei uskunud seda juttu ja küsis Oskari nooremalt vennalt, Theodor Lutsult (kellest sai hiljem filmimees, töötas ka Soomes). Theodor lubas asja uurida. Kui ta Oskarilt asja kohta küsis, tegi vend suured silmad ja ütles: ”Mis ma siis oleksin pidanud tegema? Oli juba õhtu, ja vaesel poisil terve hulk lehti müümata. Mõtlesin, et võin teda aidata. Ja niimoodi kahekesi müües olid meil lehed varsti otsas.” Ongi kõik. See näitab Oskar Lutsu suhtumist oma ligimesse. Koska työskentelen täällä Oskar Lutsin kotimuseossa, kertoisin yhden tarinan kirjailija Oskar Lutsista. Oskar Luts eli monia vuosikymmeniä Tartossa. Hän oli jo tunnettu kirjailija ja monet tunsivat hänet myös näöltä. Yhtenä iltana eräs rouva näki, että Oskar Luts istuu keskustassa yksillä rappusilla yhdessä pienen sanomalehtipojan kanssa ja huutaa: ”Postimies, tämänpäiväinen, sisältää paljon uutisia!” Kaikki tulivat, ostivat sanomalehden. Rouvakin osti ja kysyi Oskar Lutsilta: ”Ettekö te enää kirjoitakaan, kun nyt myytte sanomalehtiä?” Luts vastasi: ”Kirjoitan kyllä, mutta siitä ei saa paljoa. Välillä tarvitsee myös lisäansioita.” Rouva ei uskonut sitä asiaa ja kysyi Oskarin nuoremmalta veljeltä, Theodor Lutsilta (josta myöhemmin tuli elokuvien tekijä, työskenteli myös Suomessa). Theodor lupasi selvittää asian. Kun hän kysyi Oskarilta asiaa, veljen silmät rävähtivät suuriksi ja hän sanoi: ”Mitä minun sitten olisi pitänyt tehdä? Oli jo ilta, ja poikaraukalla koko joukko lehtiä myymättä. Ajattelin, että voin auttaa häntä. Ja sillä tavalla kahdestaan myymällä lehdet loppuivat meiltä pian.” Siinä kaikki. Tämä osoittaa Oskar Lutsin suhtautumista lähimmäiseensä. ----------------------------------------------------------------------------------------------------- Avo Rosenvald, 54, Tartu Ma sõitsin Riia maanteed mööda jalgrattaga kodu poole. Mul oli olnud meeldiv tööpäev looduses. Kui ma linna sisse jõudes nägin inimesi tänaval, tekkis mul selline tunne, et tahaks et kõigil inimestel läheks hästi. See tunne üha süvenes. Järsku ma tundsin, kui keegi tuli tänaval vastu, et ma näen seda inimest läbi, tema olemust näen läbi. Mulle tundus et ma mõistan kõiki tema probleeme. Kolme inimesega oli niiviisi, kolm inimest järjestikku. Ma palvetasin nende kõigi pärast, ja soovisin, et Jumal teeks neile väga palju head. Siis ma taipasin järsku, et umbes nii suhtub vist Jumal igasse inimesse. See oli väga eriline tunne. Ja siis see hetk möödus, ja ma olin jälle tavaline inimene. Ongi kõik. Pyöräilin Riian maantietä pitkin kotiin päin. Minulla oli ollut miellyttävä työpäivä luonnon keskellä. Kun kaupunkiin tullessani näin kadulla ihmisiä, minussa heräsi sellainen tunne, että haluaisin että kaikilla ihmisillä menisi hyvin. Se tunne syveni yhä. Äkkiä tunsin, kun joku tuli kadulla vastaan, että näen sen ihmisen lävitse, näen hänen olemuksensa lävitse. Minusta tuntui että ymmärrän kaikkia hänen ongelmiaan. Kolmen ihmisen kanssa kävi niin, kolme ihmistä perätysten. Rukoilin kaikkien niiden puolesta, ja toivoin, että Jumala tekisi heille oikein paljon hyvää. Sitten tajusin äkkiä, että suunnilleen niin Jumala kai suhtautuu jokaiseen ihmiseen. Se oli todella erikoinen tunne. Ja sitten se hetki meni ohi, ja olin taas tavallinen ihminen. Siinä kaikki. Maili Rosenvald, 21, Tartu Kui ma olin neljaaastane, siis ma kangesti tahtsin ingleid näha. Ja siis ma ühel õhtul palvetasin koos oma emaga, et ma võiksin näha ingleid. Ja ma nägingi unenäo inglitest. Selles unenäos igal meie pereliikmel oli oma kaitseingel. Ja siis ma nägin ka surmainglit. Kui ma seda oma emale jutustasin, siis ta oli väga imestunud et ma kasutasin sellist sõna, surmaingel. Ma olin alles nii väike, ei olnud seda sõna varem kuulnud. Mu ema arvas hiljem, et, et see unenägu oli kui ennustus, või ilmutus, sest mõned aastad hiljem meie peresse sündis väike tütar, kuid ta oli raskelt haige ja suri pooleaastasena. Mu ema pani kogu selle unenäo kirja, ja selle meenutamine alati tuletab mulle meelde, et, et vaimne maailm on selle nähtava maailma kõrval. Selline lugu. Kun olin neljävuotias, niin halusin kovasti nähdä enkeleitä. Ja sitten yhtenä iltana rukoilin äitini kanssa, että saisin nähdä enkeleitä. Ja näinkin unen enkeleistä. Siinä unessa jokaisella meidän perheenjäsenellämme oli oma suojelusenkeli. Ja sitten näin myös kuolemanenkelin. Kun kerroin siitä äidilleni, niin hän oli todella kummastunut että käytin sellaista sanaa, kuolemanenkeli. Olin vasta niin pieni, en ollut kuullut sitä sanaa aiemmin. Äitini arveli myöhemmin, että, että se uni oli niinkuin ennustus, tai ilmestys, koska muutamia vuosia myöhemmin meidän perheeseemme syntyi pieni tytär, mutta hän oli vaikeasti sairas ja kuoli puolivuotiaana. Äitini kirjoitti koko sen unen ylös, ja sen muisteleminen aina muistuttaa minulle, että, että henkinen maailma on tämän näkyvän maailman rinnalla. Sellainen tarina. Yhteyshenkilö:
|
||
