Joskus kuulee epäilyksiä saduttamisen soveltumisesta lähinnä vain ns. "tavallisille lapsille" ja erityisesti luoville ja kielellisesti lahjakkaille lapsille. Arvellaan, että ns. "erityislapsia" tuskin saataisiin satuilemaan, saati sitten, että he siitä jotain hyötyisivät. Kuitenkin kokemukset jo osoittavat, että satuja syntyy niin aroilta kuin villikoiltakin, niin nopeasti oppivilta kuin hahmottamisongelmaisiltakin.

Marjo Pakkanen on kirjannut autistisen lapsen satuilua, Merja Meskuksella on koottuna lastensuojelutoimenpiteiden kohteena olevan lapsen ikiomia ja ryhmäsatuja. Mutta että erityisesti kielellisesti ongelmaisia lapsia ryhdyttäisiin saduttamaan, vaikuttaa aluksi lähinnä uhkarohkealta hankkeelta. Pitkin kevättä 1997 kuulin sitten viestejä, että opettajaryhmä oli aloittanut saduttamisen dysfasia-luokissa.

Kahden esiluokan ja yhden ensimmäisen luokan opettajat olivat aloittaneet satuilun kertomalla, että lapset saavat satukansiot, joihin kerätään lasten itse kertomia ja kuvittamia satuja - aikuiset kirjaavat sadut tarkasti muistiin, sitten ne luetaan ja lapset saavat tehdä halutessaan niihin korjauksia. Jos lapset haluavat, voidaan satuja lukea myös toisille lapsille tai niistä voidaan tehdä satukirjeitä kirjeenvaihtokavereille lähetettäväksi. Satukansioita tai satuvihkoja on viety kotiin vanhemmille luettavaksi.

Satujen kertominen käynnistyi luokissa hämmästyttävän helposti. Lapset ovat kertoneet ikiomia satujaan, mutta aika suosittua on ollut pienryhmäsatuilu. Aikuisilla oli alussa jopa kiire saada kaikki tarinat tarkasti kirjattua. Lapset ovat vähitellen oppineet tarkkailemaan kirjoittajan tempoa ja sovittamaan kerrontaansa siihen. Sadun lukemista lapset kuuntelevat lumoutuneena ja tarkkoina. Korjauksia on kuitenkin vaadittu aika vähän. Lapset ovat halunneet, että myös vanhoja satuja luetaan moneen kertaan ja he myös lehteilevät ja katselevat mielellään satukansioitaan. Kaikki sadut on puhtaaksikirjoitettu isoilla tikkumaisilla kirjasimilla, joista lasten on helppo saada selvää.

Jotkut lapsista lukemaan ja kirjoittamaan oppiessaan ovat alkaneet itse kirjoittaa satuja vihkoonsa, ja sieltä niitä on sitten luettu muille. Mietimme pedagogien kanssa, kuinka hyödyllistä myös näille lapsille lienee toistuvasti nähdä, kuinka heidän silmiensä edessä puhe muuttuu kirjoitukseksi ja jälleen kirjaimet, sanat, lauseet, kappaleet ääniksi, puheeksi, mielikuviksi... Päivähoidossa pedagogit ovat saaneet selvää näyttöä siitä, että saduttaminen edistää lasten lukemaan ja kirjoittamaan oppimista.

Miten toimitaan kirjatessa tai ääneen luettaessa, jos lapsen puheesta puuttuu äänteitä? Heillä on jo vakiintunut käytäntö, että kirjataan aivan tarkasti esim. r:t l:ksi, jos lapsi niin ääntää. Aluksi lapset olivat vähän ihmeissään tai hämillään, mutta siihen on nyt totuttu ja kunniotetaan näin jokaisen omaa ilmaisua. Voidaanko näin oppia väärin? Sitä vaaraa tuskin on, pikemminkin tämä käytäntö lisää lapsen tarkkaavaisuutta ja erottelukykyä.

Lähes yhteen ääneen tapaamani opettajat vakuuttavat, että saduttaminen jatkuu nyt uusissa luokissa, koska satuilu on lapsista hauskaa ja aikuisista oikein antoisaa. Yllätyksiäkin on tullut vastaan: sadunkertojia on löytynyt lapsista, joista sitä ei oikein osattu odottaa. Saduttaminen näyttää myös edistävän keskittymistä ja tarkkaavaisuutta.

Kertomista rytmitetään kirjaajan vauhdin mukaiseksi ja saadaan miettimisaikaa, seurataan äänteiden muuttumista kirjaimiksi, kuunnellaan kaverin kertoman tarinan juonen polveilua ja jatketaan omalla osuudella, odotetaan omaa vuoroa, kuunnellaan kunnioittavasti toisen lapsen satua... Ettäkö dysfaattisilla lapsilla ei olisi meille kerrottavaa... Menkää ja ihmetelkää näiden opettajien paksuja satukansioita, jotka pursuavat tarinointia ja lystejä kuvia!

Sadutuskokemuksista dysfasialuokilla on valmistunut Pättäni –niminen video tekstikirjoineen 2001.

Katso myös Sanna Turakan tiivistelmä gradusta: "Millo minu jatu tullee?" – Sadutus dysfaattisten koululaisten ryhmässä. Joensuun yliopisto. Kasvatustieteiden tiedekunta. 2002.