AIKUISUUDEN JA LAPSUUDEN KOHTAAMINEN TEATTERIN TEKEMISESSÄ

Hankkeet Jäsenet Julkaisut Toimitusneuvosto Sadutus Keskustelua
Lasten kertomaa Seminaareja Pohjoismainen hanke


AIKUISUUDEN JA LAPSUUDEN KOHTAAMINEN TEATTERIN TEKEMISESSÄ 

Marja Myllyniemi

Marja Myllyniemi on toiminut teatterin vetäjänä ja ohjaajana vuodesta 1986 lähtien. Miniteatteri on lasten - ja nuortenharrastajateatteri, joka toimii Hämeenlinnan kaupungin rakentamassa100 -paikkaisessa teatterissa. Kesäksi teatteri siirtyy Aulangon puistometsässä sijaitsevaan Graniittilinnaan. Teatteri on toiminut jo yli 40 vuotta. Teatterissa on alan harrastajia n.150, ikäjakautumaltaan 6 - 25 -vuotiaita. 

Artikkelin otsikot:

VOISIMMEKO OPPIA MYÖS YMMÄRTÄMÄÄN MIKÄ LAPSI ON?

PUHDASOTSAISTA PATETIAA

KÄYNTILUPA LAPSUUTEN

MORAALISTA PAHEKSUNTAA

MEILLÄ ON MAHDOLLISUUKSIEN OVET AUKI JOKA SUUNTAAN

 

Haluan tässä kirjoituksessani, tuoda esille niitä asioita, jotka ovat nousseet omista kokemuksistani lasten - ja nuorten harrastajateatterissa ja jotka liittyvät ensisijaisesti yksilön ja yhteisön väliseen vuorovaikutukseen. Ja kysyä: voisiko lapsi ja nuori taiteen kautta tulla kuulluksi ja tunnustetuksi järkiperäisenä ja ajattelevana yhteiskunnan jäsenenä.
Kelatessani teatterityössäni aikaa viisitoista vuotta taaksepäin olin siinä uskossa, että olin oppinut kuuntelemaan lasta ja nuorta, saavuttanut sen oikean tien mitä pitkin piti kulkea ja että kaikki oli kunnossa, ja omatuntoni puhdas, ymmärryksen sädekehän loistaessa pääni päällä loppumattomiin.
Jokin minua kuitenkin vielä vaivasi eikä antanut minulle rauhaa. Olen ollut viimeiset neljä vuotta jatkuvassa "hälytystilassa" omien ajatusteni ja kysymysteni sokkeloisessa viidakossa pohtiessani lasten ja nuorten teatteri-taidekasvatusta. En halua puhua enää ilmaisukasvatuksesta koska teatteri harrastus/opetus pitäisi rinnastaa mielestäni kuvataidekasvatukseen sekä muihin taidealojen taidekasvatukseen.
Myös viimevuotiset valituksi tulemiset Työväen Näyttämöpäiville, jossa esiintyvät ryhmät ovat pääosin aikuisryhmiä ovat panneet minut miettimään lasten- ja nuortenkulttuurin ja toisaalta aikuisille suunnatun kulttuurin erottamista niin jyrkästi toisistaan. Osallistuessamme aikuisille tarkoitetuille teatteripäiville olen ilokseni huomannut, että lapsia ja nuoria on alettu kuuntelemaan enemmän vakavasti otettavina teatterintekijöinä.

Tietämättömyydellekin on helpompi antaa anteeksi, mutta kun tajuaa että pettää itseänsä ja omaa "lasta" sisällänsä, ei pääse irti valheen kahleista ennen kuin on selvittänyt itsellensä mitkä ovat ne voimat ja pelot mitkä minua pitävät pihdeissään.
Olen viime vuosina tullut siihen tulokseen, että elämme vieläkin lasten ja nuorten teatteriharrastus-keskustelussa vanhassa ja moralisoivassa ja kontrolloidussa ilmapiirissä. Tämä juontuu mielestäni institutioituneesta elämäntavastamme.
Valt.tri. psykologi Monika Riihelä (Stakes) toteaa, että lapset ja nuoret elävät suurimman osan päivästään instituutioiden maailmassa, jossa he kohtaavat heitä varten koulutettuja ammattilaisia; kouluissa, päiväkodeissa, neuvoloissa ja kirjastoissa. Luulisi, että yksityisellä työntekijällä on suurikin vapaus valita työmenetelmiään, mutta mahdollisuudet ovat kuitenkin varsin rajatut. Lait ja asetukset sekä ammatilliset työtavat on yleisillä päätöksillä sovittu ja ne määräävät myös yksityisen työntekijän toiminnan ja hänen suhtautumisensa lapsiin ja nuoriin.

VOISIMMEKO OPPIA MYÖS YMMÄRTÄMÄÄN MIKÄ LAPSI ON?

Lastentarhaopettajat ja pienten lasten vanhemmat näkevät joka päivä mitä hienointa draamaa lasten leikeissä. On kuolemaa, syntymistä ja koko ihmisen eloa laidasta laitaan. Tunteiden tulkintaa.
Usein käy niin, että lapsen ajattelu käännetään omaan ajatteluumme. Pelkäämme, että leikin ja draaman kautta vahingoitamme lapsen "kehittymätöntä" tunne - ja ajatusmaailmaa, peilaamalla omaa elämäämme lapsen rakentamaan joskus hyvinkin raadolliseen mielikuvitus maailmaan. Lasten ja nuorten ajatuksia sensuroidaan ja pelätään. Odotamme lapsiltamme ja nuoriltamme "oikeita" vastauksia. Niitä vastauksia jotka on päntätty kirjoista ulkoa opeteltaviksi. Marginaali kouluja, sellaisia joissa luotetaan lapsen omaan ajatteluun, omaan oppimisvauhtiin ja joissa on kykyä kuunnella lasta voi etsiä suomesta ja niitä löytyykin liuta, mutta vain harvojen hyödyksi. Kysymmekin jatkuvasti: miksi lapsi "tuottaa" luovuutta vain kouluikään saakka?
Aivotutkijatkin ovat sen sanoneet; lapsen tajunnan virta on erittäin voimakas, meidän tulisi ottaa vastaan ehdotuksia ilman arvottamista oliko idea hyvä vai huono. "Lapsi on eri rotua, lapsen kieli on erilainen kuin aikuisen, lapsen aivot ovat erilaiset kuin aikuisen. Luovuus ei ole tiedon avulla tuotettua vaan se saa alkunsa kaaoksesta." (Aivotutkija Matti Bergström.) Mielestäni mielen tuotosten ei myöskään tarvitse olla kauniita ja hyviä, ne voivat olla myös absurdeja ja rumia. Turhaan eristäydymme ja pakenemme lastemme läheltä kun meillä kaikilla olisi niin paljon annettavaa toisillemme.
Olemme rakentamassa rautaesirippua lapsuuden ja aikuisuuden väliin lokeroimalla ja erittelemällä lapsillemme ikä - ja sukupuoli harrastusmahdollisuuksia. "Suojelemme" lasta asettamalla esteitä jatkuvalle luovuudelle ja uteliaisuudelle. Väitämme, että lapsien pitäisi saada olla tarpeeksi kauan lapsia. Elämme suuressa valheessa. Pelkäämme lapsemme näkevän kadulla isompiaan (eläviä ihmisiä) ketkä puhuvat ja käyttäytyvät huonommin kuin vanhempansa. Samalla lapsemme ja nuorisomme kuitenkin katsovat väkivaltavideoita kuin Mikkihiirtä ja päivittäin törmäävät karkkijonoissa pornolehtien ja iltapäivälehtien lööppeihin.
Miksi me aikuiset emme luota omaan lapseemme sisällämme ja kuuntele ja muistele sitä mistä itse olimme kiinnostuneita lapsina ja nuorina. Isompien ja aikuisten tekemiset meitä kiinnostivat, koska halusimme aina olla isompia mitä olimme. Siksi olenkin alkanut yhä enemmän ottamaan ohjelmistoon näytelmiä, joissa on monen ikäisiä lapsia ja nuoria, tyttöjä ja poikia. Olen usein kateellisena katsonut kuinka pienet kieppuvat isompiensa sylissä vailla mitään estoja. Isot oppivat pieniltä ja pienet oppivat terveitä sankarimalleja.
Voisimmeko kuuntelemisen lisäksi oppia myös ymmärtämään mikä ja mitä lapsi on?
Nostan pari seuraavaa ohjaustani esille siksi, koska ne ovat vaikuttaneet ajatteluuni ja suhtautumiseeni lasten ja nuorten teatterin tekemiseen kaikkein eniten. Näytelmät ovat myös osoittautuneet hyvin kiistanalaisiksi, sisältöjensä ja esitystapojensa puolesta. Myös niiden
tekoprosessit ovat vaatineet valtavaa työtä ja aiheuttaneet ankaria sisäisiä ristiriitoja itsessäni.

PUHDASOTSAISTA PATETIAA

Meidän aikuisten on vaikea murtautua nuoren sisäiseen traditioon. Globalisoituvassa maailmassa amerikkalaisuutta ihannoivan nuorisokulttuurin rinnalle on vaikea tuoda muita kulttuurimalleja.
Tämän sain kokea ohjatessani taiteilija ja kasvatusfilosofi Aleksanteri Ahola-Valon (1900-1997) 12-14 -vuotiaana kirjoittaman moraliteetin "Aikuiset ja lapset kasvatuksen pyörteissä". Näytelmä kuvasi tsaarin ajan yhteiskunnallisia oloja Venäjällä Inkerinmaalla Vyritsan huvilayhdyskunnassa kylän poliisipäällikön perheen kautta.
Ehdoton edellytys näytelmän tekotavalle oli tehdä se niin kuin se tehtiin vuosisadan vaihteessa lasten itsensä perustamassa teatterissa ja että kaikki roolit, myös aikuisroolit olivat lasten ja nuorten esittämiä.
Myöskään lapsen kirjoittamaan tekstiin ei saanut kajota, ettei sen puhdasotsaista patetiaa tuhottaisi.
Suurimmaksi päänvaivaksi muodostui huoli miten voin sovittaa näytelmän aikuisroolit lasten ja nuorten suuhun sopiviksi? Oli vaikea kuvitella lasten suuhun paatoksellista tekstiä, monimutkaisia vuorosanoja joissa käytiin läpi lähes kaikki sen hetkiset Venäjän yhteiskunnalliset epäkohdat.
Minua pidettiin suuruudenhulluna ja vailla minkäänlaista ymmärrystä siitä mitä nykyajan lapset ja nuoret haluavat katsella.
Näytelmää tehdessä olosuhteet olivat aivan erilaiset kuin vuosisadan vaihteessa Venäjällä. Minun piti rakentaa lisävarasto omaan identiteettiini, joka auttaisi ymmärtämään missä olin mukana ja mitä olin tekemässä. Piti ponnistella opetellessa lapsuutta ja nuoruutta siitä käsin missä lapset olivat tehneet näytelmän aikaisemmin vuonna 1914 ja välittää se tieto nykynuorisolle (näyttelijöilleni).
Epäilijöitten kommentit olivat kuitenkin turhia koska näytelmä saavutti valtavan suosion ja aiheesta valmistettiin vielä yksi näytelmä joka saa jatko-osan vuonna 2002. Aleksanteri Ahola-Valon lapsuudesta on tekeillä suurelokuva joka valmistuu vuonna 2004.

KÄYNTILUPA LAPSUUTEN

Jotta olisin päässyt ristiriitaisista ajatuksistani jonkinlaiseen järjestykseen päätin antaa itselleni "käyntiluvan lapsuuteen". Muistellessani lapsuuden leikkejä joissa leikittiin lähes aina aikuista sain taas voimaa uskoa "omaan lapseeni" sisälläni.
Lloyd huomauttaa, että ne varhaiskypsät lapset ja nuoret, jotka ovat kirjoittaneet luovia töitä jo lapsena, eivät näytä olleen niinkään kiinnostuneita välittämään lapsuuden olemusta kuin kommentoimaan aikuisia ja aikuisuutta."(Bardy 1996 ref. Lloyd.) Näin teki myös Aleksanteri Ahola-Valo.
Suhtaudumme helposti moralisoivasti lasten esityksiin, missä lapsi esittää aikuista. Pidämme jotenkin tyhminä ja yksinkertaisina niitä aikuisohjaajia, jotka panevat lapset näyttelemään aikuista.
Mietin mikä on vääristänyt suhdettamme lapsuuteen, kuka siitä päättää mitä lapsi saa olla? Vaikka lapsi on erilainen kuin aikuinen, niin eihän se rajaa heitä omaan karsinaansa. Olemme kaikki samassa karsinassa.

MORAALISTA PAHEKSUNTAA

Toinen paljon ajatuksia herättänyt näytelmä oli Peter Høgenin näytelmä "Rajatapaukset" joka herätti yleisössä kauhun ja ihastuksen tunteita. Näytelmä perustuu tositapahtumiin 70-luvulla Tanskassa Biehlin yksityiskoulussa, jonka hyvää tarkoittavan koulukokeilun varjossa alistamalla ja henkistä ja ruumiillista väkivaltaa käyttäen oli päämääränä nostaa häiriintyneet ja normaalit lapset samanarvoisiksi muiden kanssa.
Lehtikirjoituksissa puitiin, onko järkevää pistää nuoret esittämään näin rankkoja rooleja. Nuoret esiintyjät ja minä ohjaajana järkytyimme kun Miniteatteria verrattiin Biehlin sisäoppilaitokseen (laboratorio), jossa kokeilun kohteena olivat lapset. Nuorten teatterin tekemistä rinnastettiin -99 Oklahoman järkyttäviin tapahtumiin jossa Adolf Hitlerin kunniaksi kaksi murrosikäistä poikaa teloitti denveriläisen koulun 15 oppilasta ja opettajaa. Kysyttiin: "Kenen ehdoilla teatteria - taas laajemmin nuorisotyötä tehdään? "
Selviydyttyäni näistä julkisista lyönneistä ja törkeistä syytöksistä tajusin, että nämä reaktiot osoittivat ahdasmielisyyttä ja sitä, ettei lapsilla ole kanavia joiden kautta vaikuttaa ja ilmaista itseään. Tajusin ettei lapsen anneta esittää lapsuutta varsinkin silloin jos se käsittelee mielen "nurjia" puolia. Pelkäämme, että lapsemme saavat tartunnan ja ottavat esimerkkiä ja näyttelijät traumatisoituvat. Aikuisina pelkäämme turmelevamme lapsemme näyttämällä heille oikeita asioita.
Myöhemmin olen osannut suhtautua koko asiaan rauhallisemmin ja olen antanut "anteeksi" kyseiset reaktiot. Kysymyshän on siitä miten me katsojina teatterissa vastaanotamme viestin mitä elävät ihmiset ja tässä tapauksessa nuoret meille heijastavat. Katsoja peilaa näkemäänsä vasten koettua ja sen hetkistä elämäntilannetta. Elävässä teatterissa kipupisteet voivat tuntua joskus ylitsepääsemättömiltä.
Kertoessani epäilijöille tavastani työskennellä lasten ja nuorten kanssa monet ovat rauhoittuneet, mutta silti pitävät "arveluttavina" ohjelmistovalintojani.

MEILLÄ ON MAHDOLLISUUKSIEN OVET AUKI JOKA SUUNTAAN

Näitten kokemusten ansiosta olen tullut rohkeammaksi tarjotessani lapsille ja nuorille vaikeitakin aiheita ja tekstejä. Olen tullut myös vähän kriittisemmäksi kuunnellessani mielipiteitä, joiden mukaan lastenteatteri olisi herttaista, lastenteatterintekijät ansaitsisivat erikoisaseman ja että työhömme pitäisi suhtautua jotenkin ymmärtäväisemmin ja suojelevammin kuin aikuisten teatteriin. Pidän sitä aliarvioimisena ja vähättelevänä suhtautumisena.
Edellä kuvaamani historiallinen näytelmäprojekti lasten ja nuorten kanssa auttoi tarkastelemaan omia asenteita vallitsevan lastenteatteripedagogian valossa ja herättämään kysymyksen olemmeko hylkäämässä arvokasta perintöä ja kokemusta ihmisen käyttäytymisestä sosiaalisissa vuorovaikutussuhteissa lasten, nuorten ja aikuisten välillä?
Mielestäni lasten ja nuorten teatteriesitysten ei aina tarvitse lähteä lasten maailmasta, tiedämmehän kuinka lapset rakastavat "apinoida" meitä aikuisia. On vain kysymys muodosta, siitä mihin kontekstiin esitys sijoitetaan. Pitäisi miettiä mikä on esitettävän tekstin suhde esittäjien ikään nähden ja miten se vaikuttaa esityksen sovitukseen ja esitystapaan. Jos on tarkkakuuloinen, kuulemme helposti pienennämmekö ymmärtämättömyydessämme lasta esityksissämme. Raja on hiuksen hieno.
Tehdessäni teatteria lasten ja nuorten kanssa jokainen ohjaukseni alkaa kuin kääntäisin uuden tyhjän lehden kirjasta. Minulla ei ole yhtä metodia mikä kahlitsee ohjaustapaani. Se määräytyy aina näytelmän mukaan, minkä ikäisten kanssa se tehdään ja mitä aihe käsittelee. En ajattele ensimmäiseksi saadessani tekstin käteeni mitä siitä muut ajattelevat, vaan kiinnostaako se minua ja koenko sen tärkeäksi, onko siinä sisällä jotain mitä kannattaa muille kertoa ja nähdä se valtava työ ja vaiva mikä näytelmän eteen tehdään. Sen jälkeen kauppaan sitä ryhmälle. Jos se ei saa kannatusta hylkäämme sen ja etsimme uuden tekstin, tai kirjoitamme itse.
Ohjatessani en tiedä heti alussa miten roolihenkilö käyttäytyy ja ajattelee, minulla on vasta "huhu" siitä. Lapsi ja nuori rakentavat henkilönsä hengen, ruumiin ja sielun itse. Minä en sitä heille kerro, koska silloin rooli tukahtuu ja se ajattelee aikuisen ajatuksia vaikka pitäisi esittää lasta ja nuorta. Se on silloin taas valhetta. Ainoastaan niissä näytelmissä missä lapset ja nuoret esittävät aikuisia lainaan ajatuksiani ja kokemuksiani.
Käytän yleensä ohjauksiini paljon aikaa, olen hidas tekemään, mutta siitä olen saanut kiittää itseäni monet kerrat. Tekijät saavat kypsytellä rooliansa rauhassa ja pidän äärimmäisen tärkeänä, että tekemisen lomassa voi myös laiskotella, olla tyhmä, tehdä "huonosti", olla fiksu, olla analyytikko ja ennen kaikkea saada nauraa. Ilmapiirin pitää olla turvallinen ja leppoisa jossa kaikki huomioidaan.
Teatteri ei saa olla terapiaa. Rankat aiheet puhutaan "ulos" niin, että lapset ja nuoret ymmärtävät itsensä ja roolihenkilön välisen eron. Lapset ja nuoret ovat herkkyysasteeltaan erilaisia niin kuin me aikuisetkin. Mietin tarkkaan mitä roolia kenellekin tarjoan. Jos lapsella on kotona vaikeat elinolosuhteet olisi väärin ottaa hänet näytelmään missä käsitellään samaa aihetta.
Vaikka teenkin mielelläni näytelmiä kantaaottavista aiheista, ei tekoprosessin tarvitse olla juhlallinen ja tietoisesti kasvattavaa; se on leikkiä, jonka varjolla voi avata uusia maailmoja. Näyttää millainen maailma oli ennen tai millainen se on muualla. "Kasvatus" ja sivistys tulevat kylkiäisenä ilmaiseksi, viiveellä kuin huomaamatta.
Lapsen ja nuoren pitää tietää minkä roolin päällä hän seisoo ja ymmärtää mitä hän puhuu, se on mielestäni ohjaajan tärkein tehtävä saattaessaan lasta ja nuorta näyttämölle toisten eteen.
Kysymykseen "kenen ehdoilla lasten ja - nuortenteatteria tehdään?" on mielestäni monta vaihtoehtoa. Se voi olla lasten kesken tehtyä teatterileikkiä. Se voi olla nuorten itsenäisesti tuotettua, aikuisen puuttumatta sen sisäiseen muotoon tai sen sisältöön (sensuroimatonta). Teatteriharrastus voi olla myös aikuisuuden ja lapsuuden kohtauspaikka, missä voimme puhua ja käsitellä vaikeita ja kipeitäkin asioita. Näin lapset ja nuoret voivat oppia ymmärtämään elämän moninaisuutta. Teatteria voidaan tehdä lasten ja nuorten ja ohjaajan ehdoilla yhdessä. Meillä on mahdollisuuksien ovet auki joka suuntaan.
En halua nostaa lasta jalustalle. Teatterissa lapsi merkitsee minulle työtoveria, enkä halua valmistella häntä aikuismaailman, omaan malliini elää aikuisuuttani. Haluan rohkaista ja löytää keinoja millä lapsi itse alkaisi työstää omia uusia ajatusrakenteitaan.

"Aikuistuessaan ensin unohtaa ja sitten kieltää sen mikä oli lapsena tärkeää. (Peter Høg "Rajatapaukset"1993)

 

Sivun alkuun

Lapset kertovat -hankkeen sivujen alkuun


Yhteyshenkilö: