AIKUISUUDEN JA LAPSUUDEN
KOHTAAMINEN TEATTERIN TEKEMISESSÄ
Marja Myllyniemi
Marja Myllyniemi on toiminut teatterin vetäjänä ja ohjaajana
vuodesta 1986 lähtien. Miniteatteri on lasten - ja
nuortenharrastajateatteri, joka toimii Hämeenlinnan kaupungin
rakentamassa100 -paikkaisessa teatterissa. Kesäksi teatteri
siirtyy Aulangon puistometsässä sijaitsevaan Graniittilinnaan.
Teatteri on toiminut jo yli 40 vuotta. Teatterissa on alan
harrastajia n.150, ikäjakautumaltaan 6 - 25 -vuotiaita.
Artikkelin otsikot:
VOISIMMEKO OPPIA MYÖS YMMÄRTÄMÄÄN MIKÄ
LAPSI ON?
PUHDASOTSAISTA PATETIAA
KÄYNTILUPA LAPSUUTEN
MORAALISTA PAHEKSUNTAA
MEILLÄ ON MAHDOLLISUUKSIEN OVET AUKI JOKA
SUUNTAAN
Haluan tässä kirjoituksessani, tuoda esille niitä asioita,
jotka ovat nousseet omista kokemuksistani lasten - ja nuorten
harrastajateatterissa ja jotka liittyvät ensisijaisesti yksilön
ja yhteisön väliseen vuorovaikutukseen. Ja kysyä: voisiko lapsi
ja nuori taiteen kautta tulla kuulluksi ja tunnustetuksi
järkiperäisenä ja ajattelevana yhteiskunnan jäsenenä.
Kelatessani teatterityössäni aikaa viisitoista vuotta
taaksepäin olin siinä uskossa, että olin oppinut kuuntelemaan
lasta ja nuorta, saavuttanut sen oikean tien mitä pitkin piti
kulkea ja että kaikki oli kunnossa, ja omatuntoni puhdas,
ymmärryksen sädekehän loistaessa pääni päällä
loppumattomiin.
Jokin minua kuitenkin vielä vaivasi eikä antanut minulle rauhaa.
Olen ollut viimeiset neljä vuotta jatkuvassa "hälytystilassa"
omien ajatusteni ja kysymysteni sokkeloisessa viidakossa
pohtiessani lasten ja nuorten teatteri-taidekasvatusta. En halua
puhua enää ilmaisukasvatuksesta koska teatteri harrastus/opetus
pitäisi rinnastaa mielestäni kuvataidekasvatukseen sekä muihin
taidealojen taidekasvatukseen.
Myös viimevuotiset valituksi tulemiset Työväen
Näyttämöpäiville, jossa esiintyvät ryhmät ovat pääosin
aikuisryhmiä ovat panneet minut miettimään lasten- ja
nuortenkulttuurin ja toisaalta aikuisille suunnatun kulttuurin
erottamista niin jyrkästi toisistaan. Osallistuessamme aikuisille
tarkoitetuille teatteripäiville olen ilokseni huomannut, että
lapsia ja nuoria on alettu kuuntelemaan enemmän vakavasti
otettavina teatterintekijöinä.
Tietämättömyydellekin on helpompi antaa anteeksi, mutta kun
tajuaa että pettää itseänsä ja omaa "lasta"
sisällänsä, ei pääse irti valheen kahleista ennen kuin on
selvittänyt itsellensä mitkä ovat ne voimat ja pelot mitkä
minua pitävät pihdeissään.
Olen viime vuosina tullut siihen tulokseen, että elämme
vieläkin lasten ja nuorten teatteriharrastus-keskustelussa
vanhassa ja moralisoivassa ja kontrolloidussa ilmapiirissä.
Tämä juontuu mielestäni institutioituneesta elämäntavastamme.
Valt.tri. psykologi Monika Riihelä (Stakes) toteaa, että lapset
ja nuoret elävät suurimman osan päivästään instituutioiden
maailmassa, jossa he kohtaavat heitä varten koulutettuja
ammattilaisia; kouluissa, päiväkodeissa, neuvoloissa ja
kirjastoissa. Luulisi, että yksityisellä työntekijällä on
suurikin vapaus valita työmenetelmiään, mutta mahdollisuudet
ovat kuitenkin varsin rajatut. Lait ja asetukset sekä
ammatilliset työtavat on yleisillä päätöksillä sovittu ja ne
määräävät myös yksityisen työntekijän toiminnan ja hänen
suhtautumisensa lapsiin ja nuoriin.
VOISIMMEKO OPPIA MYÖS YMMÄRTÄMÄÄN
MIKÄ LAPSI ON?
Lastentarhaopettajat ja pienten lasten vanhemmat näkevät joka
päivä mitä hienointa draamaa lasten leikeissä. On kuolemaa,
syntymistä ja koko ihmisen eloa laidasta laitaan. Tunteiden
tulkintaa.
Usein käy niin, että lapsen ajattelu käännetään omaan
ajatteluumme. Pelkäämme, että leikin ja draaman kautta
vahingoitamme lapsen "kehittymätöntä" tunne - ja
ajatusmaailmaa, peilaamalla omaa elämäämme lapsen rakentamaan
joskus hyvinkin raadolliseen mielikuvitus maailmaan. Lasten ja
nuorten ajatuksia sensuroidaan ja pelätään. Odotamme
lapsiltamme ja nuoriltamme "oikeita" vastauksia. Niitä
vastauksia jotka on päntätty kirjoista ulkoa opeteltaviksi.
Marginaali kouluja, sellaisia joissa luotetaan lapsen omaan
ajatteluun, omaan oppimisvauhtiin ja joissa on kykyä kuunnella
lasta voi etsiä suomesta ja niitä löytyykin liuta, mutta vain
harvojen hyödyksi. Kysymmekin jatkuvasti: miksi lapsi "tuottaa"
luovuutta vain kouluikään saakka?
Aivotutkijatkin ovat sen sanoneet; lapsen tajunnan virta on
erittäin voimakas, meidän tulisi ottaa vastaan ehdotuksia ilman
arvottamista oliko idea hyvä vai huono. "Lapsi on eri rotua,
lapsen kieli on erilainen kuin aikuisen, lapsen aivot ovat
erilaiset kuin aikuisen. Luovuus ei ole tiedon avulla tuotettua
vaan se saa alkunsa kaaoksesta." (Aivotutkija Matti
Bergström.) Mielestäni mielen tuotosten ei myöskään tarvitse
olla kauniita ja hyviä, ne voivat olla myös absurdeja ja rumia.
Turhaan eristäydymme ja pakenemme lastemme läheltä kun meillä
kaikilla olisi niin paljon annettavaa toisillemme.
Olemme rakentamassa rautaesirippua lapsuuden ja aikuisuuden
väliin lokeroimalla ja erittelemällä lapsillemme ikä - ja
sukupuoli harrastusmahdollisuuksia. "Suojelemme" lasta
asettamalla esteitä jatkuvalle luovuudelle ja uteliaisuudelle.
Väitämme, että lapsien pitäisi saada olla tarpeeksi kauan
lapsia. Elämme suuressa valheessa. Pelkäämme lapsemme näkevän
kadulla isompiaan (eläviä ihmisiä) ketkä puhuvat ja
käyttäytyvät huonommin kuin vanhempansa. Samalla lapsemme ja
nuorisomme kuitenkin katsovat väkivaltavideoita kuin Mikkihiirtä
ja päivittäin törmäävät karkkijonoissa pornolehtien ja
iltapäivälehtien lööppeihin.
Miksi me aikuiset emme luota omaan lapseemme sisällämme ja
kuuntele ja muistele sitä mistä itse olimme kiinnostuneita
lapsina ja nuorina. Isompien ja aikuisten tekemiset meitä
kiinnostivat, koska halusimme aina olla isompia mitä olimme.
Siksi olenkin alkanut yhä enemmän ottamaan ohjelmistoon
näytelmiä, joissa on monen ikäisiä lapsia ja nuoria, tyttöjä
ja poikia. Olen usein kateellisena katsonut kuinka pienet
kieppuvat isompiensa sylissä vailla mitään estoja. Isot oppivat
pieniltä ja pienet oppivat terveitä sankarimalleja.
Voisimmeko kuuntelemisen lisäksi oppia myös ymmärtämään
mikä ja mitä lapsi on?
Nostan pari seuraavaa ohjaustani esille siksi, koska ne ovat
vaikuttaneet ajatteluuni ja suhtautumiseeni lasten ja nuorten
teatterin tekemiseen kaikkein eniten. Näytelmät ovat myös
osoittautuneet hyvin kiistanalaisiksi, sisältöjensä ja
esitystapojensa puolesta. Myös niiden
tekoprosessit ovat vaatineet valtavaa työtä ja aiheuttaneet
ankaria sisäisiä ristiriitoja itsessäni.
PUHDASOTSAISTA PATETIAA
Meidän aikuisten on vaikea murtautua nuoren sisäiseen
traditioon. Globalisoituvassa maailmassa amerikkalaisuutta
ihannoivan nuorisokulttuurin rinnalle on vaikea tuoda muita
kulttuurimalleja.
Tämän sain kokea ohjatessani taiteilija ja kasvatusfilosofi
Aleksanteri Ahola-Valon (1900-1997) 12-14 -vuotiaana kirjoittaman
moraliteetin "Aikuiset ja lapset kasvatuksen pyörteissä".
Näytelmä kuvasi tsaarin ajan yhteiskunnallisia oloja
Venäjällä Inkerinmaalla Vyritsan huvilayhdyskunnassa kylän
poliisipäällikön perheen kautta.
Ehdoton edellytys näytelmän tekotavalle oli tehdä se niin kuin
se tehtiin vuosisadan vaihteessa lasten itsensä perustamassa
teatterissa ja että kaikki roolit, myös aikuisroolit olivat
lasten ja nuorten esittämiä.
Myöskään lapsen kirjoittamaan tekstiin ei saanut kajota, ettei
sen puhdasotsaista patetiaa tuhottaisi.
Suurimmaksi päänvaivaksi muodostui huoli miten voin sovittaa
näytelmän aikuisroolit lasten ja nuorten suuhun sopiviksi? Oli
vaikea kuvitella lasten suuhun paatoksellista tekstiä,
monimutkaisia vuorosanoja joissa käytiin läpi lähes kaikki sen
hetkiset Venäjän yhteiskunnalliset epäkohdat.
Minua pidettiin suuruudenhulluna ja vailla minkäänlaista
ymmärrystä siitä mitä nykyajan lapset ja nuoret haluavat
katsella.
Näytelmää tehdessä olosuhteet olivat aivan erilaiset kuin
vuosisadan vaihteessa Venäjällä. Minun piti rakentaa
lisävarasto omaan identiteettiini, joka auttaisi ymmärtämään
missä olin mukana ja mitä olin tekemässä. Piti ponnistella
opetellessa lapsuutta ja nuoruutta siitä käsin missä lapset
olivat tehneet näytelmän aikaisemmin vuonna 1914 ja välittää
se tieto nykynuorisolle (näyttelijöilleni).
Epäilijöitten kommentit olivat kuitenkin turhia koska näytelmä
saavutti valtavan suosion ja aiheesta valmistettiin vielä yksi
näytelmä joka saa jatko-osan vuonna 2002. Aleksanteri
Ahola-Valon lapsuudesta on tekeillä suurelokuva joka valmistuu
vuonna 2004.
KÄYNTILUPA LAPSUUTEN
Jotta olisin päässyt ristiriitaisista ajatuksistani
jonkinlaiseen järjestykseen päätin antaa itselleni "käyntiluvan
lapsuuteen". Muistellessani lapsuuden leikkejä joissa
leikittiin lähes aina aikuista sain taas voimaa uskoa "omaan
lapseeni" sisälläni.
Lloyd huomauttaa, että ne varhaiskypsät lapset ja nuoret, jotka
ovat kirjoittaneet luovia töitä jo lapsena, eivät näytä
olleen niinkään kiinnostuneita välittämään lapsuuden
olemusta kuin kommentoimaan aikuisia ja aikuisuutta."(Bardy
1996 ref. Lloyd.) Näin teki myös Aleksanteri Ahola-Valo.
Suhtaudumme helposti moralisoivasti lasten esityksiin, missä
lapsi esittää aikuista. Pidämme jotenkin tyhminä ja
yksinkertaisina niitä aikuisohjaajia, jotka panevat lapset
näyttelemään aikuista.
Mietin mikä on vääristänyt suhdettamme lapsuuteen, kuka siitä
päättää mitä lapsi saa olla? Vaikka lapsi on erilainen kuin
aikuinen, niin eihän se rajaa heitä omaan karsinaansa. Olemme
kaikki samassa karsinassa.
MORAALISTA PAHEKSUNTAA
Toinen paljon ajatuksia herättänyt näytelmä oli Peter
Høgenin näytelmä "Rajatapaukset" joka herätti
yleisössä kauhun ja ihastuksen tunteita. Näytelmä perustuu
tositapahtumiin 70-luvulla Tanskassa Biehlin yksityiskoulussa,
jonka hyvää tarkoittavan koulukokeilun varjossa alistamalla ja
henkistä ja ruumiillista väkivaltaa käyttäen oli
päämääränä nostaa häiriintyneet ja normaalit lapset
samanarvoisiksi muiden kanssa.
Lehtikirjoituksissa puitiin, onko järkevää pistää nuoret
esittämään näin rankkoja rooleja. Nuoret esiintyjät ja minä
ohjaajana järkytyimme kun Miniteatteria verrattiin Biehlin
sisäoppilaitokseen (laboratorio), jossa kokeilun kohteena olivat
lapset. Nuorten teatterin tekemistä rinnastettiin -99 Oklahoman
järkyttäviin tapahtumiin jossa Adolf Hitlerin kunniaksi kaksi
murrosikäistä poikaa teloitti denveriläisen koulun 15 oppilasta
ja opettajaa. Kysyttiin: "Kenen ehdoilla teatteria - taas
laajemmin nuorisotyötä tehdään? "
Selviydyttyäni näistä julkisista lyönneistä ja törkeistä
syytöksistä tajusin, että nämä reaktiot osoittivat
ahdasmielisyyttä ja sitä, ettei lapsilla ole kanavia joiden
kautta vaikuttaa ja ilmaista itseään. Tajusin ettei lapsen
anneta esittää lapsuutta varsinkin silloin jos se käsittelee
mielen "nurjia" puolia. Pelkäämme, että lapsemme
saavat tartunnan ja ottavat esimerkkiä ja näyttelijät
traumatisoituvat. Aikuisina pelkäämme turmelevamme lapsemme
näyttämällä heille oikeita asioita.
Myöhemmin olen osannut suhtautua koko asiaan rauhallisemmin ja
olen antanut "anteeksi" kyseiset reaktiot. Kysymyshän
on siitä miten me katsojina teatterissa vastaanotamme viestin
mitä elävät ihmiset ja tässä tapauksessa nuoret meille
heijastavat. Katsoja peilaa näkemäänsä vasten koettua ja sen
hetkistä elämäntilannetta. Elävässä teatterissa kipupisteet
voivat tuntua joskus ylitsepääsemättömiltä.
Kertoessani epäilijöille tavastani työskennellä lasten ja
nuorten kanssa monet ovat rauhoittuneet, mutta silti pitävät
"arveluttavina" ohjelmistovalintojani.
MEILLÄ ON MAHDOLLISUUKSIEN OVET AUKI
JOKA SUUNTAAN
Näitten kokemusten ansiosta olen tullut rohkeammaksi
tarjotessani lapsille ja nuorille vaikeitakin aiheita ja tekstejä.
Olen tullut myös vähän kriittisemmäksi kuunnellessani
mielipiteitä, joiden mukaan lastenteatteri olisi herttaista,
lastenteatterintekijät ansaitsisivat erikoisaseman ja että
työhömme pitäisi suhtautua jotenkin ymmärtäväisemmin ja
suojelevammin kuin aikuisten teatteriin. Pidän sitä
aliarvioimisena ja vähättelevänä suhtautumisena.
Edellä kuvaamani historiallinen näytelmäprojekti lasten ja
nuorten kanssa auttoi tarkastelemaan omia asenteita vallitsevan
lastenteatteripedagogian valossa ja herättämään kysymyksen
olemmeko hylkäämässä arvokasta perintöä ja kokemusta ihmisen
käyttäytymisestä sosiaalisissa vuorovaikutussuhteissa lasten,
nuorten ja aikuisten välillä?
Mielestäni lasten ja nuorten teatteriesitysten ei aina tarvitse
lähteä lasten maailmasta, tiedämmehän kuinka lapset rakastavat
"apinoida" meitä aikuisia. On vain kysymys muodosta,
siitä mihin kontekstiin esitys sijoitetaan. Pitäisi miettiä
mikä on esitettävän tekstin suhde esittäjien ikään nähden
ja miten se vaikuttaa esityksen sovitukseen ja esitystapaan. Jos
on tarkkakuuloinen, kuulemme helposti pienennämmekö
ymmärtämättömyydessämme lasta esityksissämme. Raja on
hiuksen hieno.
Tehdessäni teatteria lasten ja nuorten kanssa jokainen ohjaukseni
alkaa kuin kääntäisin uuden tyhjän lehden kirjasta. Minulla ei
ole yhtä metodia mikä kahlitsee ohjaustapaani. Se määräytyy
aina näytelmän mukaan, minkä ikäisten kanssa se tehdään ja
mitä aihe käsittelee. En ajattele ensimmäiseksi saadessani
tekstin käteeni mitä siitä muut ajattelevat, vaan kiinnostaako
se minua ja koenko sen tärkeäksi, onko siinä sisällä jotain
mitä kannattaa muille kertoa ja nähdä se valtava työ ja vaiva
mikä näytelmän eteen tehdään. Sen jälkeen kauppaan sitä
ryhmälle. Jos se ei saa kannatusta hylkäämme sen ja etsimme
uuden tekstin, tai kirjoitamme itse.
Ohjatessani en tiedä heti alussa miten roolihenkilö käyttäytyy
ja ajattelee, minulla on vasta "huhu" siitä. Lapsi ja
nuori rakentavat henkilönsä hengen, ruumiin ja sielun itse.
Minä en sitä heille kerro, koska silloin rooli tukahtuu ja se
ajattelee aikuisen ajatuksia vaikka pitäisi esittää lasta ja
nuorta. Se on silloin taas valhetta. Ainoastaan niissä
näytelmissä missä lapset ja nuoret esittävät aikuisia lainaan
ajatuksiani ja kokemuksiani.
Käytän yleensä ohjauksiini paljon aikaa, olen hidas tekemään,
mutta siitä olen saanut kiittää itseäni monet kerrat. Tekijät
saavat kypsytellä rooliansa rauhassa ja pidän äärimmäisen
tärkeänä, että tekemisen lomassa voi myös laiskotella, olla
tyhmä, tehdä "huonosti", olla fiksu, olla analyytikko
ja ennen kaikkea saada nauraa. Ilmapiirin pitää olla turvallinen
ja leppoisa jossa kaikki huomioidaan.
Teatteri ei saa olla terapiaa. Rankat aiheet puhutaan "ulos"
niin, että lapset ja nuoret ymmärtävät itsensä ja
roolihenkilön välisen eron. Lapset ja nuoret ovat
herkkyysasteeltaan erilaisia niin kuin me aikuisetkin. Mietin
tarkkaan mitä roolia kenellekin tarjoan. Jos lapsella on kotona
vaikeat elinolosuhteet olisi väärin ottaa hänet näytelmään
missä käsitellään samaa aihetta.
Vaikka teenkin mielelläni näytelmiä kantaaottavista aiheista,
ei tekoprosessin tarvitse olla juhlallinen ja tietoisesti
kasvattavaa; se on leikkiä, jonka varjolla voi avata uusia
maailmoja. Näyttää millainen maailma oli ennen tai millainen se
on muualla. "Kasvatus" ja sivistys tulevat kylkiäisenä
ilmaiseksi, viiveellä kuin huomaamatta.
Lapsen ja nuoren pitää tietää minkä roolin päällä hän
seisoo ja ymmärtää mitä hän puhuu, se on mielestäni ohjaajan
tärkein tehtävä saattaessaan lasta ja nuorta näyttämölle
toisten eteen.
Kysymykseen "kenen ehdoilla lasten ja - nuortenteatteria
tehdään?" on mielestäni monta vaihtoehtoa. Se voi olla
lasten kesken tehtyä teatterileikkiä. Se voi olla nuorten
itsenäisesti tuotettua, aikuisen puuttumatta sen sisäiseen
muotoon tai sen sisältöön (sensuroimatonta). Teatteriharrastus
voi olla myös aikuisuuden ja lapsuuden kohtauspaikka, missä
voimme puhua ja käsitellä vaikeita ja kipeitäkin asioita. Näin
lapset ja nuoret voivat oppia ymmärtämään elämän
moninaisuutta. Teatteria voidaan tehdä lasten ja nuorten ja
ohjaajan ehdoilla yhdessä. Meillä on mahdollisuuksien ovet auki
joka suuntaan.
En halua nostaa lasta jalustalle. Teatterissa lapsi merkitsee
minulle työtoveria, enkä halua valmistella häntä
aikuismaailman, omaan malliini elää aikuisuuttani. Haluan
rohkaista ja löytää keinoja millä lapsi itse alkaisi
työstää omia uusia ajatusrakenteitaan.
"Aikuistuessaan ensin unohtaa ja sitten kieltää sen
mikä oli lapsena tärkeää. (Peter Høg
"Rajatapaukset"1993)
Sivun alkuun
Lapset kertovat -hankkeen sivujen alkuun
Yhteyshenkilö:
