Kautta aikain lapsipsykologit ovat toki jututtaneet, leikittäneet ja saduttaneetkin lapsia monenlaisin keinoin, MUTTA epäilin Satukeikan saduttamisidean vielä virittävän johonkin perinteestämme poikkeavaan lapsiehtoisempaan vuorovaikutustapaan. Tarkemmin katsottuna varsin pitkälle myös Perheneuvolassa aikuiset sanelevat mitä tehdään ja miksi tehdään. Lapsi on tutkimuksen ja hoidon kohde - tai sitten käyttäytymisellään indusoi jotain perheen toimimattomuutta. Lapsi on lähinnä kuultavana, päätöksentekoon omissa asioissaan lasta ei haluta ottaa mukaan. Joko lasta ei haluta kuormittaa asioilla, joiden ymmärtämiseen häneltä ei riitä keinoja. Niin sitten aikuiset ja viranomaiset määrittelevät kulloisenkin lapsen edun tai parhaan. Mitäpä jos alkaisinkin vasiten saduttaa lapsia, minkälaisia käsikirjoituksia lapsen omasta asiakkuudesta tulisi vastaan?

Asiakaslasteni päivähoidossa kertomiin satuihin olin tutustunut neuvotteluissa ja konsultaatiossa - ja ne olivat lapsen tilanteesta paljon kertovia. Eräs hoitosuunnitelmaneuvottelu aloitettiin nauhoitetulla lapsen sadulla, ja se viritti hyvin yhteiseen miettimiseen lapsen omasta maailmankuvasta, toiveista ja ratkaisuista.

Vaaniessani sopivaa saduttamistilaisuutta eräs asiakaslapsi vastaanotollani maalasi arvoituksellisen kuvan. Pyysin häntä kertomaan siitä sadun, jonka kirjaisin ylös jne. Lapsi kertoikin koskettavan tarinan tytöstä, joka kuoli kolme kertaa, mutta lopulta sai uuden kodin.

Tyttö oli ulkona, kun alkoi ukkonen tulla. Tyttö meni puun alle. Ukkonen iski puuhun. Sit se tyttö kuoli.

Sit syntyi uusi tyttö. Sekin oli ulkona, kun ukkonen tuli. Sekin meni puun alle, ja ukkonen iski puuhun, ja tyttö kuoli.

Sit syntyi uusi tyttö, joka oli ulkona, kun ukkonen tuli, ja se meni puun alle, ja ukkonen iski puuhun, ja se tyttö kuoli.

Sit ei syntynyt enää uutta. Äiti jäi vain. Se itki, ja sen piti tappaa ittensä. Mutta ei se tappanutkaan. Se otti uuden ukon, ja niille syntyi poikavauva ja tyttö. Nekin oli ulkona ja ukkonen tuli. Ne meni kotiin.

Lapsi oli tyytyväinen tarinaansa ja minä luulin ymmärtäväni taas paljon enemmän siitä, missä ollaan menossa. Seuraavalla tunnilla satuilu vain jatkui, niin että suunnittelimme jo jouluksi kokonaista satukirjaa perheelle lahjoitettavaksi. Hienoa oli seurata lapsen iloa, hämmästystä ja kasvanutta omanarvontuntoa omien tuotteidensa äärellä. Teimme oman satukansion, joka kulkisi koko hoidon ajan mukana. Saduttaessa en tulkitse, mutta jonkun niukan kysymyksen saatan esittää. Usein kysyn, haluaako lapsi, että satu luetaan ja kenelle ja milloin luetaan, kuka toimisi lukijana. Aikuiset kuuntelevat valppaina lasten satuja ja lukevat sieltä itseään koskevia viestejä. Joskus aikuisia on hyvä myös valmentaa kannustavaan sadun kuunteluun.

Isommat lapset kirjoittelevat myös itse satujaan käsin tai tietokoneella. Usein satuihin liittyy kuvituksia. Jos oma kertominen ei helposti irtoa, voidaan avuksi ottaa Tarinankertoja-tietokoneohjelma. Siinä lapsi voi valmiista taustakuvavalikoimasta ja laajasta objektivarastosta rakentaa kohtauksia ja kirjottaa kuvaan omaa tarinaansa. Tästä ovat hyötyneet erityisesti epävarmat lapset, jotka eivät luota omiin tuotoksiinsa. Tietokone sylkee nyt hienoja kuvia ja tekstejä, mutta samalla ne ovat lapsen omia ainutlaatuisia tuotteita. Lasten sadut ja kuvat on kerätty omaan kansioon, joskus laminoitu ja puhtaaksikirjoitettu kotiinviemistä varten.

Satu näyttää toimivan hyvin psykologin ja lapsiasiakkaan vuorovaikutuksen välineenä. Ei se mitenkään vanhaa osaamista poista, vaan pikemminkin entinen osaaminen tulee paremmin lapsen palvelukseen. Yhteys lapsiin on parantunut, mikä näkyy lasten viihtyvyytenä hoidossaan, mutta myös kohentuneena selviämisenä hoidon ulkopuolella.

Sadun käyttö yhteistyön välineenä toisten viranomaisten kanssa on tulevaisuuden haaste. Lapsen näkökulman kuuntelulle sadun kautta tarvitaan ehkä vielä korvien herkistämistä nykyisen tehokkuusajattelun keskellä. Nyt jo lasten satuja on luettu - luonnollisesti lapsen luvalla - omaisille ja viranomaisille esim. huoltosuunnitelmaneuvottelussa.