Sadutus sopii kaikille, iästä riippumatta. Saduttaa voivat kaikki, siihen tarvitaan vain kynä ja paperi, joskus ei sitäkään. Saduttaa voi missä vaan ja koska vaan. Sadutus on kahden kauppa. Saduttaa voi yhtä ihmistä tai monia kerrallaan. Satu tai tarina syntyy vuorovaikutuksessa, yhteistyönä, jossa sadun kertoja on aktiivinen ja tuottaa mielikuviensa välityksellä omaa tarinaansa, ja saduttaja on toisella tavalla aktiivinen kuunnellen, kirjaten ja lukien uutta, vasta syntynyttä tarinaa. Kaikki tarinat eroavat ainakin hieman toinen toisistaan, vaikkakin jotkut saattavat ensiksi tuntua tutuilta. Toiset ovat lyhyitä, parin sanan mittaisia, toiset pitkiä. Toiset lempeitä, toiset kauheita. Toiset kilttejä, toiset tuhmia.

Satu -sana tuo erilaisia mielleyhtymiä eri ihmisille. Joku ajattelee, ettei satu ole totta, se on vaan satua. Toinen ajattelee sadun kertovan hyvän ja pahan taistelusta. Kolmas, että satu aina etenee tietyllä tavalla, että sadulla on alkunsa, keskikohtansa ja loppunsa ja että tarina kelpaa vain, jos se täyttää tietyt ehdot. Ihmisten mielissä pulppuavat jatkuvasti, päivittäin ja useamminkin, satuja ja tarinoita, jotka saattavat olla edellä mainitun kaltaisia, mutta useimmiten ne eivät ole sitä. Ajatukset jäsentyvät tarinoiksi ja mielikuvitus monipuolistaa arjen kokemuksia. Jokapäiväisissä tarinoissa yhdistyvät tunne ja ajatus, teko ja mielikuvitus. Sadutus on juuri näiden tarinoiden pyyntiväline.

Kaikilla ihmisillä on loputtomasti pulppuava tarinalähteensä. Kaikki, jopa kohdussa kelluvat sikiöt, näkevät unia ja unethan ovat tarinoita. Tarinoiden ja satujen tuottaminen on synnynnäinen inhimillinen toiminta. Näissä alkukantaisissa tarinoissa itävät yhteisöllisyys, aito kohtaaminen, jakaminen ja toisen ihmisen kunnioitus. Sadutus on iloksi ja virkistykseksi niin kertojalla kuin saduttajallekin.

Sadutusmenetelmällä on perusteellinen teoriataustansa ja käytännössä siitä on moneksi. Sadutus on saduttajalle oppimisen paikka ja sadutettavalle itsensä ilmaisemisen ja kuulluksi tulemisen hetki. Sadutus ei ole perinteinen opetusmenetelmä, eikä se sisällä arviointia. Kaikenlaiset tarinat ansaitsevat tulla kirjatuiksi, kun joku haluaa kertoa ja toinen tallentaa kuulemaansa. Kertoja kertoo omasta vapaasta halustaan sen minkä katsoo tilanteeseen sopivan. Saduttaja kirjaa sana- ja äänetarkasti ylös kuulemaansa. Kysyy kun ei saa selvää ja lukee sadun lopuksi, jotta kertoja voi korjata, jos haluaa. Kertojalla säilyy tekijänoikeus omaan satuunsa. Satua voidaan lukea muille, lähettää postissa, satusiltoja pitkin, julkaista kirjassa tai lehdessä. Satua voi kuvittaa ja muuttaa leikiksi. Saduista voi tehdä teemaopetukseen uusia polkuja. Ryhmässä kerrotut sadut tutustuttavat henkilöt toisiinsa ja tiivistävät ryhmän yhteenkuuluvuutta. Sadutus tuntuu sopivan kaikissa kulttuureissa samoin kuin kulttuurien välisenä ajatusten vaihtona kirjeiden ja sähköpostin kautta. Sadutusmenetelmä eroaa perinteisestä tarinan kerronnasta siinä, että myös kuuntelija on aktiivinen ja että satu syntyy kahden ihmisen yhteisessä toiminnassa.

Sadutuksen idea löytyy periaatteessa kahden kysymyksen ympäriltä, kahden kysymyksen, jota saduttaja joutuu itselleen esittämään kehittäessään omaa kuuntelutaitoaan: Mitä minulla on tapana opettaa ja antaa lapsille (hoidettaville, vanhuksille… ) tavatessani heitä? ja Osaanko ottaa vastaan ja nauttia toisen lahjasta, tarinasta?

Lasten kanssa toimiessamme on niin paljon, jota haluamme opettaa, on niin paljon, jota haluamme lapsille antaa. Kautta historian lapset ovat eri tietä pitkin löytäneet juuri sen kulttuurin olennaisia piirteitä, johon ovat syntyneet. Milloin on koulutusjärjestelmä ollut valikoiva ja ulottunut vain joihinkin yhteiskunnan piireihin, milloin se on kaikenkattava yhtenäiskoulu. Kaikkina aikoina kaikkialla yhdistävänä piirteenä lapsille on se, että he käyttävät valtavasti mielikuvitusta, joka auttaa heitä saamaan tolkkua näkemälleen ja kokemalleen. Lasten oma leikki on mielikuvituksen näkyvä muoto, jossa lapsi tekee sen, minkä hän kuvittelee. Aikuisten on joskus vaikea nähdä lasten leikkejä ja syntyy puhetta siitä, että leikit olisivat hävinneet lasten elämästä.

Saduissa ja tarinoissa kohtaavat lasten ja aikuisten maailmat. Sadut ovat yksi rikkaan mielikuvituksen perinnealuetta. Luemme ja kerromme satuja lapsille. Ja samalla me opetamme heitä. Mutta kun kerromme tarinoita toiselle aikuisille me harvoin ajattelemme opettavan heitä. Me vaan kerromme ja odotamme, että he kuuntelisivat. Aikuisten kesken lähdemme siitä, että kaikilla ihmisillä on omat kuuntelemisen arvoiset tarinansa. Lapsista ajattelemme usein, että heitä pitää ensin opettaa kertomaan tarinoita, ennen kuin he sen oppivat ja osaavat.

Kaikki ihmiset tarvitsevat kahden suuntaista vuorovaikutusta, vastaanottamista ja antamista. Vain se, joka tuntee, että hänellä on muille annettavaa, on merkittävä. Kasvatuksessa ja opetuksessa pääpaino on aikuisen antamisessa, hoivassa, opettamisessa ja kasvattamisessa. Siinä jäävät helposti taka-alalle ne rikkaat tunteet, ajatukset, mielikuvitus ja teot, joita lapsilla on mahdollisuus antaa meille, mikäli huomamme niitä. Sadutusmenetelmän avulla löydämme itsestämme herkkyyden kuunnella ja jakaa.

Sadutettaessa lapsia säännöllisesti päiväkodissa, koulussa, neuvolassa, kotona, kirjastossa, lapset oppivat ilmaisemaan omia ajatuksiaan niin, että aikuisen on helpompi ymmärtää heitä. Samalla on mahdollista etsiä lasten mielenkiinnonkohteita, heidän kysymyksiään ja pohdintojaan ja yhdistää niitä opetusohjelmaan, teeman käsittelyyn. Sadutta voi myös leikkiviä lapsia ja saada siitä virikkeitä opetuksen monipuolistamiseen myös lasten ehdoilla.