Olen lähestynyt saduttamistapahtumaa traditionaalisen koulupsykologisen tutkimuksen yhteydessä siten, että olen testauksen jälkeen pyytänyt lasta kertomaan sadun, jonka olen kirjoittanut muistiin. Tämä on mahdollistanut sen, että olen voinut tarkastella lapsen ja minun välistä vuorovaikutusta ja samalla myös päässyt käsiksi omaan sisäiseen maailmaani, johon ei ole mahdollisuutta testaustilanteessa, jossa aikuinen esittää ennalta määrättyjä kysymyksiä lapselle ja joihin lapsi yrittää vastata. Kertomukset onkin nähtävä pikemminkin minun työni kuvauksina, eikä suinkaan kuvauksina lapsista, heidän perheistään tai opettajistaan.

Lapsen tarina tuotoksesta ei ole kirjoitettu lausuntoja tai tehty lasta koskevia päätöksiä, vaan olen ainakin yrittänyt nähdä ne pelkästään lasten omina kertomuksina, joista he itse saavat päättää, mitä niille tapahtuu. Näissä kertomuksissa olen siis saksinut todellisuutta, jättänyt pois, pelkistänyt - kuten saduissa konsanaan - kuvatakseni sitä todellisuutta, mikä hahmottuu lapsen ja minun vuorovaikutuksessa sekä yrittänyt arvailla omaa merkitystäni tässä suhteessa.

"Kommunikaatio lapsen ehdoilla" on kertomukseni vuorovaikutussuhteesta yhdeksänvuotiaan pojan kanssa. Hänellä on sosiaalisia ongelmia koulussa. Häntä ei huolita porukkaan, vaan häntä hyljeksitään ja joskus jopa lyödäänkin. Kertomuksen "Tarua vai totta" sain tytöltä, jolla myöskään ei ole kavereita ja jolla lisäksi on suuria oppimisongelmia. "Tuska" syntyi suurella tuskalla pojalta, jonka ongelmana on tekemättömyys eikä niinkään osaamattomuus.

Jokaisessa tarinassa minulla on hieman erilainen rooli tai asenne. Ensimmäisessä tarinassani lapsi ohjaili minua ja tavallaan johti yhteistä toimintaamme, toisessa tilanteessa olin kuuntelijana ja myös keskusteluapuna. Minulta ainakin saattoi kysyä jotain. Kolmannessa kertomuksessa jouduin vetämään poikaa ulos kuorestaan ja auttaamaan häntä tavallaan uudelleen syntymisessä.

Oman työn tarkastelu onkin tärkeää. Olenhan lapsipsykologi, mutta olenko lapsen psykologi? Sitä kysynkin tässä.

Olin saanut tutkittavakseni yhdeksänvuotiaan pojan kouluvaikeuksien takia. Kun pyysin häntä kertomaan sadun, hän innostui silmänräpäyksessä ehdotuksestani ja sanoi: "Kerron Aleksista."

Aleksi oli ulkona metässä. Se leikki kiven luona. Sit sen kaveri tuli sinne kiven luo......" alkaa satu. "Kaveri sanoi: ’Leikitäänkö me?’ Aleksi sanoi: ’Joo.’ Aleksi sanoi: ’Mitä me tehdään?’ ’Leikitään poliisia ja rosvoa.’ ’Eikä, me ollaan vaan kaks’, sanoi Aleksi. ’Leena, eikö voija leikkiä hippaa’, sanoi Aleksi. ’Joo, mennään Peterin luo’, sanoi Leena. ’Joo, se on hyvä asia. Sitten voi leikkiä hippaa. Mennäänkö jo?’ ’Haetaanko Peter?’ Ne haki ja leikki hippaa. Sitten Leena kaatu. Sillä tuli nenästä verta ja Aleksi meni Leenan luo ja Aleksi sanoi: ’Mennään teille. Sanotaan sun äitille, mitä on tapahtunut.’ ’Joo’, sanoi Peter. ’Minä en ikinä leiki hippaa’, sanoi Peter. Sitten nenästä ei tullut verta. Sitten ne leikki kivaa asiaa.

Satu on vuoropuhelua ja sadussa ollaan hyviä kavereita. Koulussa pojalla ei ole kavereita. Hän kertoo nopeasti, ja minulla on vaikeuksia pysyä perässä. Käsialani venyy suureksi, ja tekstiä tulee useammalle sivulle. Kun hän näki puhtaaksikirjoitetun tarinansa, hän pettyi ja sanoi: "Kerroin pitemmän. Olet jättänyt pois. Se OLI pitempi."

"Tähän voi kyllä helposti lisätä puuttuvat asiat", selitin ja poika jatkaa: "Ja sitten ne meni Aleksin luo ja kysyi, saako ne nukkua Aleksin luona." Hän miettii hetken ja lisää yhtäkkiä: "Sit mä sanoin vielä, että Leenan nimi oli Pippippii. Mutta et saa kirjoittaa! En halua tehdä uutta!"

Tämän sanottuaan hän juoksee ulos huoneesta, hakee kirjan ja tulee takaisin. Hän avaa kirjan ja alkaa lukea ja minä kirjoitan jokaisen sanan muistiin. Olin itse hieman hämmentynyt tästä tilanteesta, johon olin joutunut. Saan nyt kirjoittaa koko kirjan, kun kerran aloitin, ajattelin, mutta saahan poika ainakin lukuharjoitusta. Miten olin tähän tilanteeseen joutunut? Hänenhän piti kertoa minulle oma satu eikä lukea valmista, mietin.

Poika tavaa ja hermostuu. "Sano kirjaimet, minä osaan kyllä kirjoittaa", vakuutan pojalle, kun hän on aikeissa luovuttaa, ja hän luettelee kirjaimet, ja minä kirjoitan. Hän pitää huolen siitä, että ehdin kirjoittaa. "Oletko jo kirjoittanut?" "Kirjoititko kaksi kertaa?", hän kysyy minulta, kun hän tavaa yhtä sanaa kaksi kertaa. Samalla kun hän lukee, hän siis tarkkailee minun kirjoittamistani. Minä taas mietin, että montakohan sivua kirjassa vielä on.

Hän jatkaa lukemistaan ja supisee aivan hiljaa sanan ehdotus, jonka lukeminen tuottaa hänelle suuria vaikeuksia. Kun kirjoitan hänen supinansa paperille, hän hämmästyy ja kysyy ihmeissään: "Kuulitko?" "Kuulin", sanoin, ja yhteistyömme jatkuu.

Sitten vilkaisin kirjaa nähdäkseni, montako sivua vielä on jäljellä. Satuin näkemään kirjan sivulla suurella kirjoitetun sanan PANG. Kirjoitin sen heti muistiin, jotta saisin edes vähän etumatkaa. Poika huomaa tämän, mutta lukee edelleen ja sanoo sitten: "Kirjoita nyt vasta PANG". Minä kirjoitin sanan oikeaan kohtaan ja pyyhin väärän kohdan pois. Hänen ärtyisyydestään ei ollut tietoakaan. Hän jopa naureskeli hassulle tekstille ja luki kirjan loppuun.

Miksi hän halusi lukea kirjan eikä kertoa satua? Uskoiko hän todellakin, että olin lyhentänyt hänen satuaan? Piaget sanoisi, että hän ei havainnut ja ymmärtänyt, että sama teksti erikokoisena on sisällöllisesti sama. Etsin epätoivoisesti hahmopsykologisia selityksiä tukeutumalla Piagetin teoriaan. Selitykseni olivat akateemisia.

Koska tiesin, etten ollut lyhentänyt satua, en ehdottanut hänelle, että jos luen sen sinulle uudestaan, niin voit tarkistaa sen. En ollut siis "kuullut" häntä. Enkö siis kohdannutkaan lasta? Enkö ollutkaan lähtenyt hänen tunteestaan liikkeelle vaan omastani, kun pyydän häntä jatkamaan, eikä hän tietenkään enää päässyt tarinassaan eteenpäin?

Tämän jälkeen rooliasetelma oli toinen. Hän oli ottanut aloitteen käsiinsä, kun minä vielä mietiskelin, että ei tästä nyt tällä kertaa tullut yhtään mitään, kun hän ei kertonut satua ja kielsi vielä minua kirjoittamastakin.

Kuitenkin sanaton yhteisymmärrys oli syntynyt välillemme; hän luki ja minä kirjoitin. Nyt toiminkin lapsen ehdoilla tulkitsematta hänen käyttäytymistään.Poika ei siis halunnut kertoa toista satua, mutta hän halusi kommunikoida kanssani vaikka omilla ehdoillaan. Hän ohjaili siis minua. Minäkin olin tyytyväinen, kun hän luki. Kun sain hänet tekemään jotain. Minulla oli halu onnistua tämän lapsen kanssa. Kannustiko se, että kirjoitin, häntä lukemaan kirjan loppuun? Autoimmeko me toisiamme?

Jos olisin vain kuunnellut, hän ei ainakaan olisi voinut kysyä, että ehditkö kuunnella ja kuulitko kaksi kertaa? Kun hän näki mitä tein, pystyi hän näin ohjailemaan minua ja pitämään huolen siitä, että minä tein työni hyvin samalla, kun hän itse luki. Teimme samaa työtä: hän lukien ja minä kirjoittaen.

Usein kuulee, että konflikteja tulee silloin, kun lapsi ei saa tehdä, mitä hän itse haluaa. Jos kysyy, millainen lapsi on silloin, kun hän saa tehdä, mitä hän itse haluaa, on vastaus yleensä, että kaikki sujuu silloin hyvin. Lapsi on motivoitunut ja keskittynyt tehtävään, mutta että näin ei kuitenkaan voi koulussa menetellä, koska silloin lapsi oppii, että hän saa aina tehdä näin ja se leviää muuhunkin käyttäytymiseen.

Minkälaisia olisivat opettajien sadut? Minkälaisia mielikuvia syntyy, jos opettaja kirjoittaisi sadun oppilaasta, joka saa tehdä koulussa sitä, mitä itse haluaa, tehdä päätöksiä oman työnsä suhteen ja jopa ohjailla opettajaa. Olisiko koulussa kaaos vai työrauha? Tulisiko heistä häiriköitä vai työhönsä uppoutuvia oppilaita?

Tämä poika piti ainakin minusta huolen, kun hän sai tehdä, mitä itse halusi. Hän kysyi: "Ehditkö kirjoittaa?" "Kuulitko?" Emmekä me tapelleet, ja poika teki töitä. Koulussa vallitsisikin kentis täydellinen työrauha ja oppilaat uppoutuisivat töihinsä.

Opettaja ilmoitti yksitoistavuotiaan tytön tutkimuksiin, kun oppimisessa ei ollut tapahtunut sanottavaa edistymistä. Tytöllä ei myöskään ollut ystäviä luokassa ja hänellä oli usein vatsa kipeä. Tätä tyttöä oli helppo saduttaa. Hän piirsi samalla, kun hän kertoi. Tämä on hänen toinen satunsa.

Niina ja Riia olivat sisaruksia ja heillä oli sama äiti, mutta eri isä. Niinan äiti näytti hylkeeltä ja Riian äiti näytti leijonalta. Sitten tuli lentävä tähti taivaalta. Riialla oli oma tähti ja Niinalla oma. Sitten äidillä ja isälla oli kummallakin oma tähti sydämessään. Ja sitten putosi torni alas sydämestä.

Riia ja Niina eivät saaneet koskaan nähdä äitiään ja isäänsä. He riitaantuivat. Sitten he erosivat. Niina ja Riia saivat sitten nähdä heidät taas. Niinan äiti löysi toisen miehen, ja Riian isä löysi toisen naisen. Silloin tuli kuningatar avaruudesta ja halusi jutella Riian kanssa ja vei hänet avaruuteen. Sitten tuli kuningas avaruudesta ja halusi puhua Niinan kanssa ja sama tapahtui.

Sitten äiti sanoi Riialle, että soita isälle ja pyydä isää pyytämään anteeksi, kun he olivat tapelleet. Sitten eräänä päivänä tuli yks ukko ja halus jutella äidin kanssa, ja sitten tapahtui ja silloin täytyi... ei voinut olla siellä, äiti ei voinut olla siellä, kun se aikoi tappaa. Äiti soitti poliisille, ja silloin tuli poliisi. Ukko oli vähän päissään ja se joutui vankilaan. Sinä päivänä tapahtui paljon asioita. Molemmat lapset ryöstettiin. Viikon päästä tuli sama ukko vankilasta ja puhui Niinan oikean isän kanssa. Ne eivät ole kotona. Ne on ryöstetty. Minä ryöstin ne. Sitten hän vei isän sinne ja näytti paikan. Siksi hän oli ollut vankilassa. Poliisi tiesi, että hän oli ryöstänyt lapset. Hän oli sekä kuningatar että kuningas. Sitten tuli vanha täti, Sofia. ’Olen nähnyt lapsenne. Joku on vienyt ne.’ ’Tiedämme’, sanoi äiti ja isä. He saivat shokin niin, että he meinasivat pyörtyä. Tässä kohtaa kysyn, että eikö satu kohta lopu? Se loppuu siihen, että lapset löytyivät. Eikä tullut pommeja. Joku oli heittänyt ne huoneistoon siksi, että ne olisivat räjähtäneet. Ne heittivät kaksi pommia.

Opettaja totesi sadun luettuaan, että se on yhtä sekava kuin tyttökin ja yhtä epälooginen. Katso nyt: "Tässä ensimmäisessä lauseessa lapsilla oli sama äiti ja toisessa lauseessa ei, sellainen hän on, aivan sekava", selitti opettaja. Opettaja kysyy, voiko tästä sadusta päätellä jotakin. Vastasin, että sadun perusteella emme voi sanoa, mikä on totta ja mikä ei. Se on lapsen satu, mutta lapsen sisäinen maailma, kokemukset, tunteet, pelot ja toiveet heijastuvat kyllä sadussa. Henkilöistä, ajoista ja paikoista emme tiedä mitään.

Satu puhutteli meitä kuitenkin. Vakavat asiat, kuten avioero, väkivalta, riidat, poliisit, lasten kanssa juttelevat aikuiset, lasten ryöstämiset ja löytymiset, vankilaan joutumiset, aikuisten shokit, suunniteltu väkivalta, kaikki mahdollinen oli mukana tässä sadussa, ajattelimme.

Tytön huonot sosiaaliset kontaktit ja vatsakivut ovat saaneet opettajan huolestumaan. Opettaja huolestui entistä enemmän, kun tyttö saduttamisen jälkeen alkoi tuoda kouluun lappuja, jotka hän oli itse kirjoittanut. Niissä luki, että en saa juosta ja saan syödä vain keitettyä kalaa, koska minulla on vatsakatarri. Opettaja soitti minulle ja pyysi tulemaan koululle, kun "asiat ovat kotona huonommin, kuin me ollaan täällä koulussa luultu."

Oliko saduttaminen auttanut tyttöä niin paljon, että hän uskalsi pyytää apua itselleen kirjoittamalla näitä lappuja? Oliko saduttaminen viestittänyt tytölle, että sinut huomataan, sinua kuunnellaan?

Tytön kertoma tarina askarrutti meitä molempia. Kuvaako hän sadussaan ihmissuhteiden palapeliä. Sisarusten äiti ei ole samanlainen molemmille lapsille. Sisaruskateuttako? Vanhemmat eroavat, ja lapset eivät saa nähdä heitä. Riitojen selvittelyssä saa lapsi kantaa vastuuta. Äidin henki on vaarassa ja tehdään tekoja, joista joudutaan vankilaan. Lasten kanssa juttelevat aikuiset, joilla on valtaa, ehkä sosiaaliviranomaiset, ja he myös päättävät, mihin lapset viedään. Vanhemmat saavat shokin. Lapset tulevat kuitenkin takaisin kotiin, ja kostotoimenpiteitä ei tullutkaan.

Vaikeat asiat selvitetään, ja satu loppuu hyvin. Vai pitäisikö "nähdä" ja "ymmärtää" enemmän, että tulisipa kuningas tai kuningatar, joka veisi meidät pois...? Oliko tyttö kertonut toiveistaan ja tilanteestaan meille olematta epälojaali äitiään kohtaan? Olin siis kuunnellut häntä, mutta riittääkö se? Selviääkö tyttö? Oliko minulla oikeus saduttaa häntä ja onko minulla ollenkaan oikeutta kertoa tätä satua kenellekään? Mitä teen tällä sadulla?

Seuraavalla kerralla ihmetteli tyttö, että luitko äidille. "En. Juttelimme muusta. Näytin piirustuksesi", vastasin lyhyesti. Halusiko hän tietää asioistaan enemmän? Miksen kertonut, mistä juttelimme, vaan kysyin välittömästi: "Luenko nyt sadun sinulle?" "Lue!", vastaa tyttö.

Hän kuunteli satuaan vakavana ja aivan hiljaa ja sanoi, että tämä oli hankalampi.... ja .... "Niin? Kerro?" Se toinen satu oli hauskempi (se, joka oli kirjoitettu ensimmäiseksi) ja että ajattelin ensin, että Riia on Ritva, mutta en osannut kirjoittaa sitä (hänhän vain kertoi ja minä kirjoitin). "Tämä oli sinusta ja sinun siskosta", hän sanoo sitten minulle. "Jaha", vastaan. Halusiko tyttö "ottaa takaisin" kertomansa vakuuttamalla, että se olikin kertomus minun elämästäni eikä hänen?

Mihin olen joutumassa? Mitä hän nyt tällä tarkoittaa? Haluaako tyttö sanoa, että hän ei olekaan kertonut mitään? Pelkäsikö hän, että näytän sadun kuitenkin vielä äidille, enhän ollut tehnyt minkäänlaista sopimusta hänen kanssaan, mihin tätä satua käytettäisiin? Voinko nyt ollenkaan auttaa häntä, ja pyytääkö hän edes apua? Mistä tämä kaikki alkoikaan?

Vai autanko sittenkin tyttöä olemalla hänen kanssaan ja antamalla hänelle mahdollisuuden käsitellä vaikeita asioita sadun keinoin? Onko tämä lapsen tapa suojella itseään? Jospa hän on sittenkin selviytyjä. Kertomushan olikin minusta ja minun siskostani, ajattelin helpottuneena. Tämä olikin vain tarua eikä totta.

Seuraavalla kerralla tyttö kysyykin minulta, että mitä sinä haluaisit, että kirjoitan, kun pyydän häntä taas kertomaan sadun. Oliko tämä ehdotus vai kysymys? Hän kirjoittaisi ja minä kertoisin, vai haluasiko hän kirjoittaa itse oman tarinansa?"Saat ihan itse päättää", vastaan. En siis vastaa hänen kysymykseensä. Enkä kuule ehdotusta. Manipuloinko häntä? Hän kertoo taas yhden tarinan minulle.

Ensimmäisen satunsa tyttö halusi lukea rehtorille. Häntä hermostutti hirveästi, mutta hän luki kuitenkin. Kun kysyin, haluaisiko hän lukea sadun Niinasta ja Riiasta opettajalle, vastasi hän, ettei halunnut, mietti hetken ja sanoi lopulta: "Heitä se pois." Se pitäisi siis hävittää. En muista, mitä vastasin hänelle. Olin sanaton ja hiljaa. Mitä tämä nyt merkitsee? Miksi juuri tämä satu piti hävittää?

Seuraavalla kerralla tytöllä oli jo toinen ratkaisu saduilleen, joita oli kolme. Hän halusi, että lähettäisin sadut hänelle kotiin postitse. No siinä tapauksessa minun on kirjoitettava ne puhtaaksi. "Lähetän ne sitten, piirustusten kanssa", sanoin. "Kaikki kolme?", hän kysyi. "Haluatko niin? Viimeksi pyysit minua heittämään sen yhden sadun pois", muistutin häntä vielä. "Luenko sen sinulle vielä kerran?" Tyttö ilahtui ja sanoi: "Lue!" Tyttö kuunteli satuaan hyvin vakavan näköisenä. "Mitä sinä kirjoitat?", kysyy hän sitten. "Teen muistiinpanoja, jotta en unohtaisi lähettää näitä satuja sinulle", vastasin. "Voit lähettää myös sen kolmannen sadun", sanoo tyttö viimein haluten varmistaa, että lähetän todella kaikki kolme satua hänelle.

Lähetin sadut hänelle kotiin. Opettaja kertoi seuraavalla viikolla, kun tapasimme koululla, että tyttö on tuonut yhden saduistaan kouluun ja lukenut sen hänelle. "Minkä niistä?", kysyin uteliaana. Sen missä oli niitä pommeja. Merkillistä. Miksi juuri sen? Halusiko hän varmistaa, että hänellä on joku muu, joka kuuntelee, kun meidän kontaktimme loppuu?

Erityisopettaja sanoi minulle: "Tästä tyttö on voinut hyvin. Erityisopetuksenkin pitäisi olla tälläista." Olinko kylvänyt sittenkin ajatuksen jostakin uudesta mahdollisuudesta, joka auttaisi myös koulua muuttumaan? Tyttö oli ainakin saanut kokeilla eri ratkaisumalleja ja päättää omasta työstään.

Opettaja ilmoitti kolme kolmasluokkalaista poikaa tutkimuksiin oppimisvaikeuksien vuoksi, koska oli huolissaan siitä, miten nämä suomalaista luokkaa käyvät oppilaat ensi vuonna pärjäisivät ruotsalaisella luokalla.

Testitulokset osoittivat, että kaikilla pojilla oli auditiivisia ongelmia sekä kielellistä kehitysviivästymää, mistä selittynee ainakin osaksi heidän oppimisvaikeutensa. Testitulokset eivät kertoneet oikeastaan yhtään mitään lasten yksilöllisistä ongelmista. Näin vain kolme samantapaista tilastollista profiilia edessäni.

Pyysin poikia kertomaan jutun. Tarinat olivat persoonallisia. Kun kahden muun pojan ongelmat rajoittuivat oppimiseen, eikä vanhempien kanssa keskustellessakaan ilmennyt mitään erikoista, jätin heidät ja päätin keskittyä enemmän yhteen poikaan, joka oli osoittautunut vaikeammaksi testattavaksi. Hän kieltäytyi joskus tekemästä, istui kasvot kiinni pöydässä ja mumisi sivuttain jotain minulle. Koulussa poika hakkaa usein päätään pulpetin kanteen. Luokkatoverit ovat kysyneet kotona, kuinka kauan pää kestää. Miksi pojan täytyy hakata päätään pulpettiin? Mitä hän ajattelee?

Opettaja kertoo, että poika ei tee mitään koulussa, ei piirrä, ei lue, ei laske. Eikö osaa? Pitäisi kai testata, ajattelee opettaja. Rehtori miettii, olisikohan kyseessä Aspergerin syndrooma, autistinen häiriötila, kun poika ei vastaa hänelle, kun hän kysyy. Kun pyysin poikaa kertomaan sadun, ajattelin kyllä, että mahtaako suostua.

Poika vastaa heti, että en osaa. "En mää tarinoita osaa tehä", sanoo poika. Saan saman vastauksen seuraavalla kerralla ja päätän auttaa häntä vähän antamalla sadulle alun. "Kerro pojasta, joka ei osaa mitään", sanon. "Ei tehä mitään. Ei yhtään mitään", vastaa poika. "Mitä poika ajatelee", kysyn sitten. "Ei, ei, ei ajattele yhtään mitään." "Mitä pojalle tapahtuu?" "Ei yhtään mitään. Kun ei tartte tapahtuu." "Kun ei tartte tapahtuu?", ihmettelen. "Niin" vastaa poika. Äänensävystä jotenkin kuulen, että yhteys oli syntynyt välillemme. "Onko pojalla tylsää?", kysyn sitten. "Tuo on tylsää", jatkaa poika. Ja minä taas: "Pojalla on varmaan tylsää, kun ei tapahdu mitään." Tähän kysymykseen tulee vastaus: "En tiedä, kun en ole nähnyt." Keskustelussa on jo hitunen vastavuoroisuutta.

Yhtäkkiä poika kysyy minulta: "Kenelle sinä näytät?" "Näytän vain sinulle", selitän. "En halua nähdä." "Luenko tämän nyt?" Olin kirjoittanut koko ajan keskustelumme kulun. "En halua kuulla." "No, sitten en lue."

Seuraavalla kerralla, kun tapaamme, on pojan vastaus, että "ei oo ees kiva kertoa". "Onko sulla ajatuksia?" utelen kuitenkin. "Ei." "Onko pääsi ihan tyhjä sitten?" ihmettelen. "On, puuta, pumpulia", poika nauraa. Nauru ei ole vapautuneen humoristista, vaan jännittynytta hihitystä. "Haluaisin kuulla sun ajatuksiasi." "Mä en halua kuulla mun ajatuksia", sanoo poika. "Mitä haluaisit sitten tehdä?" "En mitään." "Eihän sitä voi olla mitään tekemättä." "Voi p-ska", kiroilee poika, minkä jälkeen hän katsoo kelloaan ja sanoo: "P-ska kello" ja räplää sitä. "Joku on pyöritellyt tätä kelloa", hän sanoo. "Pikkuapina kotona." "Kuka se on?" Poika nauraa taas hermostuneesti. "Mun pikkusisko. Se sörkkii aina." "Huomenna pikkupapiaani menee tarhaan", hän jatkaa kertomistaan. "Kello käy väärää." Poika oli tehnyt havaintoja minusta koko ajan ja totesi: "Sä kirjoitat kaikki, mitä mä sanon." Mutta ennen kuin ehdin vastata, hän jatkaa kuitenkin kertomistaan:

"Tiiätsä, että koulussa on hiiriä? Hiiri juoksi ja sen perässä tuli kaksi hiirtä. Minä juoksin perään, tallasin päälle ja näytin opelle. Ope huutaa kuin apina. Kiljuu kuin hullu. Hullu papiaani. Koulu romahti, kun ope huutaa. Ope saa rakentaa sen uudestaan ja sai istuu linnassa 1000 vuotta." "Sanotaan loppu, mutta ei loppunut oikeesti", poika sanoo. "No jatketaan", ehdotin. "En mää jaksa kertoa. Ei oo väliä", sanoo poika luovuttaen, mutta jatkaa kuitenkin: "Ope heitti kellon seinään. Kello räjähti ja koulu alkoi palaa ja ope joutu rakentaa uudestaan koulun. Sen jälkeen joutui 13 vuodeksi linnaan istumaan."

Poika naureskelee koko ajan tätä tarinaa kertoessaan ja jatkaa välittömästi: "Ope heitti neulan seinään, ja koko seinä räjähti toisen open päälle (näyttää elehtien, kuinka seinä kaatuu). Se, joka heitti neulan seinään, sen piti mennä sairaalaan, vaikka ei tapahtunut mitään. Aivot vaihdettiin. Se, jonka päälle seinä kaatui, joutui linnaan 100 vuodeksi istumaan."

"Nyt se vasta on loppu", sanoo poika ja jatkaa vielä loruilua: "Minä oon sinä ja sinä oot minä" ja ääntelee: "bää mää, duu mää, bää mää, duu mää" jne.

Opettajan ja äidin keskustelut loppuvat useimmiten siihen, että puhelimen luuri lyödään toisen korvaan. "Opettaja ei kuuntele", kertoo pojan äiti. "Hän puhuu vaan koko ajan itse." "Saan aina huutaa, että nyt sä kuuntelet. Meillä on seinä välissä ja niin se on pojallakin." Äiti kertoo vielä, että kaikissa koulun kokouksissa on aina enemmän koulun henkilökuntaa ja hän saa aina yksin taistella niitä vastaan.

Kun kysyn pojalta, mikä sinun ongelmasi on koulussa, hän kertoo posket hehkuen, että hän ei uskalla tulla luokan eteen seisomaan tai lukea ääneen ja että hän olisi mieluummin yksin kuin ryhmässä. Äiti istuu rauhallisesti ja kuuntelee, kun poika kertoo.

Muutaman päivän kuluttua tapaan pojan uudestaan. Hän on käytävällä eikä jaksa panna takkia päälle ja mennä ulos välitunnille. Lähtee mukaani, ja pyydän kertomaan tarinan. Autan alkuun. "Olipa kerran", sanon. "Muttei enää", vastaa poika. "Olipa kerran poika", jatkan. "Muttei enää", toistaa hän. "Olipa kerran poika, joka ei jaksa tehdä yhtään mitään", sanon auttaen. "Poika on tyhmä", sanoo poika. "Se on tyhmä päästä. Tyhmä poika tappaa ihmisii (nauraa), ja sitten koko maapallo kuolee. Ensin kaikki ihmiset. Ne tapetaan. Ja sit maapallo kuolee, ja sitten se menee ja tappaa auringon. Ei tartte aurinkoa enää. Sekin kuolee, ja se tappaa sen itse (itsensä). Sitten se onkin loppu." Poika kertoo, että hänen vatsansa on kipeä. "Siksikö, kun menemme tutustumaan uuteen kouluun tänään? Jännitätkö?"

"Ope jää tänne", poika kertoo heti minulle. Tiesin tämän, koska olimme sopineet, että äiti ja poika saavat itse kertoa omista asioistaan uudelle opettajalle. "Se (ope) on inhottava, kun se on läski. Eikä ymmärrä mitään. Ei mitään." Totean, että "nyt on sitten kaikki niin kuin loppu tällä koululla?" "Kaikki on niin kuin kuollut", sanon ja tulkitsen vielä. Poika vastaa: "Ope on kuollut."

Suomalaiset luokat lakkautetaan. Pojan ja opettajan on asennoiduttava uudestaan uuden tilanteen edessä ja luotava ehkä uudenlainen identiteettikin. Äiti tietää, miten hänelle kävi aikanaan ruotsalaista luokkaa käydessään. Hän ei tiedä, onko hän suomalainen vai ruotsalainen ja pelkääkin nyt, että pojalle käy samoin. Äitiä on kiusattu koulussa, ja koulu jäänyt kesken. "Kun muutin Ruotsiin yhdeksänvuotiaana (siis juuri sen ikäisenä kuin hänen poikansa on nyt), lyötiin minun eteeni ruotsinkielinen kirja ja sanottiin: Lue", kertoo äiti. "En saanut apua, koska ruotsalaiset vihasivat suomalaisia."

Nyt pojan opettaja sanoo, ettei jaksa pojan kanssa. Äiti tuntee, että hänen lastaan ei auteta, niin kuin ei häntäkään aikoinaan. On toivotonta enää yrittää, kun kuitenkin kaikki se, mihin uskoo (äidinkielinen opetus), loppuu, ajattelee opettaja. Mistä saada voimaa? Miten voi innostua, kun on luovuttava jopa omasta identiteetistään, tuntee opettaja, ja pojan kertomuksessa kuolee maapallo (koulu), tapetaan ihmiset (oppilaat ja opettajat), ja aurinkokin (alkuvoima, suomalainen identiteetti, elinvoima) sammuu. Elämä sammuu pakon alla.

Sekä opettaja että oppilas ovat toivottomuuden tilassa, ja epätoivoinen äiti tietää, mihin tämä johtaa eikä voi antaa tukeaan kummallekaan, kun omat katkerat muistot koulusta muistuvat mieleen.Kuka voi auttaa ja miten voi auttaa? Äidin ja opettajan kommunikaatio-ongelma on nyt paljastunut. Miten konfliktia voisi käsitellä niin, ettei se menisi äidin moittimiseksi ja perheen leimaamiseksi? Se mitä tapahtuu äidin ja opettajan välillä, tapahtuu myös pojan ja opettajan välillä. Miten tätä aluetta voisi käsitellä niin, ettei opettaja menettäisi kasvojaan?

Kun tulin opettajanhuoneeseen keskusteltuani äidin ja pojan kanssa, sanoi opettaja minulle: "Ota kahvia, ja voin tarjota sinulle sen kanssa jotain, kun sä hoidat tämän jutun." Opettajanhuoneen nurkassa on pieni teline, jossa on kaikenlaista välipalaa. Kiitin tarjouksesta ja join kahvit ja söin suklaan. Halusiko opettaja, että olisin kiltti hänelle nyt, kun tämä konflikti äidin ja opettajan välillä oli paljastunut?

Sain siis suklaata, että hoitaisin pojan siististi seuraavaan kouluun? Kevät on jo niin pitkällä, että emme kuitenkaan ehdi tehdä paljoakaan tämän pojan hyväksi tällä koululla, ajattelin. Vai voimmeko tehdä jotakin? Voinko auttaa opettajaa jotenkin, vaikka hän ei ole pyytänyt itselleen apua?

Lapsi, joka ei tee mitään, herättää opettajassa voimattomuuden ja avuttomuuden tunteita, tuskaakin. En osaa, en jaksa ovat myös opettajan tunteita aivan niinkuin pojankin. Opettaja ei voi kuitenkaan kenellekään kertoa tästä eikä näin ollen saada apua, vaan hän ajattelee, että jos joku muuttaisi/parantaisi oppilaan, niin sitten hän taas voisi opettaa. Tämä kiusattu äiti taas ei halua mennä hoitoon, koska hän vain kokee, että opettaja painaa alas hänen lastaan, toisin sanoen kiusaa häntä, eikä siis opeta. Tuskainen noidankehä on valmis.

Voiko opettajaa saduttaa? Olisiko mahdollista kuvata näitä konflikteja mielikuvitusmaailmassa ja sen jälkeen keskustella sadusta, jolloin konfliktit voisivat tulla näkyviin mielikuvituksen ja todellisuuden välitilassa eli alueella, jossa leikkiminen on mahdollista Winnicotin teorian mukaan.

Jos lähtisimme alusta ja jos opettaja pyytäisi apua itselleen: mitä voisin opettajana tehdä, kun minulla on oppilas, jota ei voi opettaa tai vanhempi, jonka kanssa ei voi puhua...? Kysyinkin opettajalta: "Mitäs luulet, nyt kun sinulla ei enää ole tätä oppilasta, voisitko kirjoittaa sadun?" Opettaja katsoi minua ihmeissään ja kysyi, miksi? "No siksi vaan, ei sen tarvitse olla totta, mutta voisit kyllä ajatella tätä poikaa", sanoin. "Saako kirjoittaa ivallisen sadun?", kysyi opettaja. "Huumori tai ironia", ei sillä ole väliä, vastasin.

"Olipa kerran koulu, jota kävi poika, jota ei voinut opettaa..." voisi olla uusi alku työlle. Voisimme yhdessä katsoa lasta, tuntea toivottomuutta, kokeilla uutta ja aina välillä nauraa ironisesti tai humoristisesti ja taas kokeilla uutta ja lopulta osaisimme auttaa poikaa. Ja nyt se on vasta loppu, sanoisi poika.