Keväällä 1997 alkoi satukeikkaväellä olla jo runsaasti yhteyksiä sijaishuollon työntekijöihin. Kotkasta sijaishuollon sosiaalisihteeri ymmärsi idean ja kannusti kokoamaan ryhmää sadutushankkeeseen. Innostuneita mukaanlähtijöitä oli lastensuojelulaitoksissa riittävästi, koska kerrottiin jotain samansuuntaista joskus jo harrastetun lasten kanssa. Myös uusia menetelmiä kaivattiin kipeästi ja saduttamisessa päästäisiin alkuun aika pienellä resurssoinnilla.

Ensimmäiseen tapaamiseen huhtikuussa 1997 tuli työntekijöitä Anjalankoskelta perhetyökeskuksesta, Kouvolasta perhekodista ja lastenkodista sekä Kotkasta eri lastenkodeista. Maisteltiin yhdessä päivähoidon saduttamiskokemuksia ja mietittiin soveltamista sijaishuollossa olevien lasten kuntoutuksen tarpeisiin. Lapset olivat myös sijaiskodeissa hyvin monenikäisiä ja miettimään jäätiin nuorten omaa "juttunettiä". Toisessa tapaamisessa kuultiin terveisiä Vaasan Satukonferenssista ja keskusteltiin sadusta ja lapsiehtoisista työmuodoista sijaishuollossa.

Tarja Kääriäinen Villa Jensenin lastenkodista oli tuonut mukanaan kirjaamansa sadun. Satu oli koskettava ja se herätti vilkasta ajatustenvaihtoa. Saduttaminen voisi olla hyvä väline omahoitajasuhteeseen lisäämään lapsen yksilöllista kuuntelua. Kirjeenvaihtokodeista sovittiin. Kirjeenvaihtoon liittyen luottamuksellisuus ja salassapitokysymykset osoittautuivat konstikkaammiksi kuin päivähoidon puolella. Lapsen lupa kirjeenvaihtoon on tärkeä, mutta vanhempien luvan saannissa epäiltiin olevan ongelmia.

Meidän satuaikuisten kannalta lasten saduttamisen tavoitteet näyttävät painottuvan eri tavoin eri toimialueilla. Jos päivähoidossa korostuu lastenkulttuuri ja pedagogia, perheneuvolassa kuuntelu ja hoidollisuus, liikutaan sijaishuollossa jossain edellisten välimaastossa. "Ymmärtämisen" merkityksestä puhuttiin - ei "tulkita" lapselle sadussa näkyviin tulevia yhteyksiä, mutta kuunnellaan ja luetaan avarasti ymmärtäen. Perheneuvolan kokemuksiin perustuen suunniteltiin myös, että kysytään lapselta, kenelle sadun saa lukea ja kuka lukee. Saduttamisen alettua jotkut lapsista halusivat, että satu jää vain omaan satuvihkoon ja vain omahoitaja saa sen lukea. Sitä pitää tietysti kunnioittaa ja jäädään odottamaan, jos lisääntyvä satusato lieventää tätä satusalaisuutta. Toisaalla lapset kertoivat tarinoista perheneuvolan käynneilläänkin.

Käynnistettiin kirjeenvaihto. Etunimet ja "taiteilijanimetkin" sallittiin. Seuraavassa tapaamisessa kaikilla oli mukana yksi lasten kertoma satu hoitajapäiväkirjan kera. Sijaishuollon lasten portfolioiden rakentelua viriteltiin. Lapsi rakenteli portfoliotaan omahoitajansa kanssa. Kerättiin valokuvia, satuja, piirustuksia, elämänpuu- ja menneisyysmatkailumateriaalia. Myös vanhempia käytettiin apuna.

Eräänä päivänä vastaanotolleni saapui Taimelan lastenkodin ensimmäinen sadunkertoja-lapsi. Hänellä on tuliaisena edellisenä päivänä kirjoittamansa satu kahdesta peikkolapsesta kuvan kera. Odottaessaan hän on jo piirtänyt auringon ja kirjoittaa parhaillaan siihen kuuluvaa satua. Lapsi lupaa, että ne saa kyllä julkaista jutussa, jossa kerrotaan Kotkan lasten saduista. Taiteilijanimenkin hän on jo keksinyt itselleen. Tämä ennen niin arka ja estynytkin tyttö silmät loistaen rustaa tarinoita iloksi itselleen ja toisille lapsille. Tässä taas voi vain ihmetellä tätä Satukeikan aivan ikiomaa magiaa, johon kaikki kriittisyys kilpistyy.