LAPSEN KOHTAAMINEN

BIRGITTA TUNTURI 

Web julkaisu: 5.3.2001

Artikkelin otsikot:

Äänen antaminen lapselle
Mistä on meidän lapset tehty?
Lähteitä

"Tossa kuvassa se piirtää. Se piirtää siihen puun ja semmoisen tytön. Hän on iloinen, koska hän piirsi hienon piirustuksen. Hän on piirtänyt muitakin piirustuksia. Toiseen piirustukseen hän on piirtänyt pojan ja hänen kissansa. Kolmannessa on puolestaan omenapuu ja kissa. Hänellä on sen takia ollut kiva tarhapäivä. Ja kotonakin, koska hän on piirtänyt kotona Sampon, joka istuu pulkassa, kultasarvisen poron vetämässä pulkassa. Sitten kun hän lähti nukkumaan, hän pyysi äitiä lukemaan niistä piirustuksista tekemänsä kirjan. Sitten hän nukahti ja aamulla kun hän heräsi, hänellä oli uusi kiva tarhapäivä. Ja siellä hän teki erään prinsessaesityksen. Hän oli haaveillut toisena päivänä, että tekisi sen esityksen."

Äänen antaminen lapselle

Minkälainen on lapsen päivä hänen itsensä kokemana - siitä päätimme yhdessä lähteä ottamaan selvää, kun yhdessä opiskelutoverini Aila Åkerbergin (2000) kanssa suun-nittelimme yhteisen pro gardu -työn aloittamista. Olimme tutustuneet ennen liikkeelle lähtemistämme sekä Mika Ojakankaan väitöskirjaan "Lapsuus ja auktoriteetti" (1997) sekä Veli-Matti Värrin väitöskirjaan "Hyvä kasvatus - kasvatus hyvään" (1997). Ajatukset siitä, miten modernin yhteiskunnan lapsuuden käsite on muuttunut ja miten me aikuiset nyt nk. postmodernin ajan alkaessa käsitämme lapsuuden, olivat taustalla, kun aloimme rakentaa tutkimussuunnitelmaamme. Jäimme myös miettimään, miten voisimme soveltaa varhaiskasvatustutkimukseen yleisiä tieteenfilosofisia lähestymistapoja.

Maija Lehtovaara oli omassa väitöskirjassaan "Subjektiivinen maailmankuva kasvatustieteellisen tutkimuksen kohteena. Kasvatuksen filosofian pohdintaa ja kasvatustieteen filosofian kehittelyä Lauri Rauhalan eksistentiaalisen fenomenogian pohjalta erityisesti silmällä pitäen minäkäsitystutkimuksia" (1994) lähestynyt lapsen maailmaa kasvatusfilosofian näkökulmasta. Postmodernin ajan kuvaa oli välittänyt meille puolalaisen sosiologin Zygmund Baumanin teoksen "Postmodernin lumo" (1995) kautta.

Vuosituhannen vaihteen lähestyessä totesimme ns. "Lapsen vuosisadan" menneen, mutta kasvatustieteellisessä tutkimuksessa ei juuri lapsen 'ääntä' ollut kuulunut. Tutkimuksia tekivät edelleen aikuiset aikuisille, mutta lapsi oli jätetty aikuisuuden odotushuoneeseen. Lasten maailman arviointi aikuisuuden näkökulmasta ja sen tulkitseminen aikuisuuteen kasvamiseksi tai passiiviseksi kuluttamiseksi on jättänyt varjoon lasten arjen aktiivisen ja dynaamisen ulottuvuuden.

Kun hyväksyimme ihmiskäsitykseksemme Lauri Rauhalan holistisen näkemyksen, sitouduimme tarkastelemaan lasta sekä tajunnallisesti, kehollisesti että situationaalisesti. Ennen kaikkea ajattelussamme alkoi korostua lapsuuden laadun, oman olemisen tavan tavoittaminen eksistentiaalis-fenomenologisessa mielessä. Se ei olisi mahdollista, mikäli asettaisimme perinteisellä tavalla lapsen tutkimuksemme kohteeksi, objektiksi. Lapsuuden olemuksen paljastuminen saattaisi olla mahdollista vain siten, että kohtaisimme jokaisen lapsen omana ainutkertaisena persoonanaan. Päätimme olla kohtelematta lapsuutta ilmiönä, vaan antaa lapselle mahdollisuuden itse kertoa, miten hän kokee arkipäivänsä hyvät ja huonot hetket.

Clark Moustakasin (1990) mukaan heuristisen tutkimuksen perusajatukset sitoivat tutkimuksemme eri vaiheet metametodologisena menetelmänä yhteen niin, että dialo-gisuus meidän kahden tutkijan välillä sekä meidän ja aineistomme välillä saattoi säilyä. Heuristinen menetelmä salli myös muiden kvalitatiivisten tutkimusmenetelmien käytön aineiston suhteen. Meillä tämä tarkoitti sitä, että keräsimme aineiston eläytymismenetelmää käyttäen ja sovelsimme sitä karkeasti myös aineiston analyysiin ja tulkintaan ja lisäksi sovelsimme lasten tarinoiden lukemiseen diskurssianalyysin periaatteita. Lisäksi tavoitteenamme oli kehitellä käytännössä aineistonkeruu- ja tutkimusmenetelmänä eläytymismenetelmää, jota oli jo useassa yhteydessä käytetty mm. kasvatustieteellisessä tutkimuksessa (Eskola 1997).

Saksalaisen filosofin Martin Buberin dialogisuusfilosofia alkoi kantaa ajatteluamme. Arjen tilanteissa puhumme lapsesta tavallisesti käytämällä ilmausta 'Se'. Kysymme: "Mitä se nyt taas teki? Onko se jo tullut koulusta?" - buberilaisittain esineellistämme hänet. Mutta silloin kun aidosti haluamme antaa tilaa lapsen persoonalle kohdatessamme hänet päiväkodissa, koulussa - tai missä tahansa - sanomme 'Sinä'. Näistä kahdesta perussanasta 'Minä - Sinä' ja 'Minä - Se' muodostuu maailmassa olemisemme tapa.

Me kohtaamme lapsen tässä ajassa, dialogissa - heidän tarinoissaan (Schapp 1959). Tarvitaan vain pieni hetki ja yksinkertainen kysymys: "Mitä Sinulle kuuluu?". Subjekti, lapsi muuttuu suhteessa persoonaksi. Kyse on tapahtumasta, jota voi nimittää dialogiseksi kohtaamissuhteeksi niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla. Usein em-me edes tiedosta tätä, mutta joskus välähdyksenomaisesti saatamme kokea tälläisen heuristisen oivalluksen hetken. Buber tähdentää (1995,33), että perussana Sinä kohtaa minut armosta, etsimällä sitä ei löydetä. Dialogisuus aidoimmillaan on tilan antamista lapsen Toiseudelle, avoimmuuta ja Silleen jättämistä. Tämä ei dialogisuusfilosofiassa tarkoita lapsen jättämistä ilman hänelle kuuluvaa elämän perustarpeiden huomioimista.

Aikuisen ja lapsen kohtaamisessa ontiseksi läsnäolevuudeksi nimittämämme kasvatusasenne tuo aikuisen ja lapsen maailman toistensa yhteyteen niin, että lapsen oma ääni saa mahdollisuuden kuulua arjen tilanteissa. Omassa työssämme tätä lapsen ääntä edustivat ne tarinat, joita keräsimme sekä esikouluikäisiltä, että kolmasluokkalaisilta lapsilta. Näiden tarinoiden kautta meille avautui lapsen kohtaaminen Martin Buberin kuvaamalla kolmella tasolla: suhteessa toisiin lapsiin ja aikuisiin, luontoon ja henkiseen maailmaan, jota lasten tarinoissa edusti sadun maailma.

Mitä sitten oli arki lasten kuvaamana? Siitä kertokoon seuraava runo, joka on koottu niistä asioista, joita lapset itse tarinoissa nostivat esille:

Mistä on meidän lapset tehty?

Mistä on meidän lapset tehty?
Eskarin sosiaalisista toimijoista,
leikeistä ja peleistä, voittajista, sankareista,
kiusattujen kyynelistä.
Elämyksellisistä etsijöistä,
ihailluista prinsessoista, auringonpaisteesta ja
sateenkaarista,
yksinäisistä sadepäivistä.
Koulun ahkerista suorittajista,
parhaista pisteistä, unohtuneista läksyistä,
äidin ja opettajan kiitoksista.
Yksinäisistä kulkijoista,
TV-pelien maailmoissa,
pitkinä iltapäivinä, kun ei ole tekemistä.
Toiveiden täyttymisistä, vapauden tunteista,
unista ja unelmista, nelilehtiapiloista,
rauhassa elämisestä.
Kaiken tämän kokemisesta
oman hyvän oivaltamisessa,
epäonnistumisten unohtamisessa.
Toivon horisontista,
uuden aamun alkaessa.
Niistä on tämän päivän lapset tehty.
Niistä on meidän lapset tehty.


Lähteitä

Bauman, Z. 1996. Postmodernin lumo. Tampere: Vastapaino.
Buber, M. 1953. Reden über Erziehung. Heidelberg: Verlag Lambert Schneider.
Buber, M. 1995. Minä ja Sinä. Juva: WSOY.
Eskola, J. 1997 Eläytymismenetelmä. Teoksessa Eläytymismenetelmäopas. Toim. Jari Eskola. Tampere: Tampereen yliopiston julkaisujen myynti.
Lehtovaara, M. 1994. Subjektiivinen maailmankuva kasvatustieteellisen tutkimuksen kohteena. Kasvatuksen filosofian pohdintaa ja kasvatustieteen filosofian kehittelyä Lauri Rauhalan eksistentiaalisen fenomenogian pohjalta erityi-sesti silmällä pitäen minäkäsitystutkimuksia. Tampere: Tampereen yliopisto. Kasvatustieteiden laitos. Tutkimusraportti A 53.
Moustakas, C. 1990. Heuristc Research: design, methodology and applications. New-bury Park Sage.
Ojakangas, M. 1997. Lapsuus ja auktoriteetti. Pedagogisen vallan historia Snell-manista Koskenniemeen. Helsinki: Tutkijaliitto.
Rauhala, L. 1993. Eksistentiaalinen fenomenologia hermeneuttisen tieteenfilosofian menetelmänä. Maailmankuvan kokonaisrakenteen erittelyä ihmistä koskevien tieteiden kysymyksissä. Teoksessa: Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta vol. 41.
Schapp, W. 1959. Philosophie der Geschichten. Leer/Ostfriesland: Verlag Gerhard Rautenberg.
Tunturi, B. & Åkerberg, A. 2000. Subjektista persoonaksi. Esi- ja alkuopetusikäisten lasten tarinoiden tarkastelua postmodernissa ajassa Martin Buberin dialogisuusfilosofian valossa. Pro gradu-tutkielma. Tampereen yliopisto. Kas-vatustieteiden tiedekunta.
Värri, V-M. 1997. Hyvä kasvatus - kasvatus hyvään. Dialogisen kasvatuksen filosofinen tarkastelu erityisesti vanhemmuuden näkökulmasta. Tampere University Press.

Sivun alkuun

Leikkivät tutkijat -tutkimus

Lapsille puheenvuoro -väitöstutkimus

Lapset kertovat -hankkeen sivujen alkuun

---

Yhteyshenkilö: