Kuolema lasten
saduissa
Monika Riihelän esitelmä
Yhteyksia lasten ja aikuisten kielillä -seminaarissa 10.04.2003
Kuolemasta puhuminen herättää meissä aikuisissa erilaisia
tuntemuksia. Jollekin nousee epämiellyttävä ahdistus, toista hallitsee
tyyni rauhallisuus. Kuolema on toiselle tabu ja toiselle taas luonnollinen
asia. Erityisesti lasten puhuessa kuolemasta, saatamme herkästi
hätkähtää. Kirjailija Hannu Raittila (47 v.) kertoi tänä keväänä
Helsingin Sanomien kuukausiliitteelle siitä, mitä hän ajatteli, kun
äiti kuoli hänen ollessaan viisivuotias. Isä oli kertonut hänelle
äidin kuolemasta, ja kirjailija muistelee: "Olin omnipotentti
viisivuotias ja ymmärsin heti paikalla, mitä kuolema tarkoitti
teknisesti. Näin, miten vaikea tilanne oli isälle ja myötätunto
valtasi minut. Muistan ajatelleeni, että ei tätä tarvitsisi minulle
enempää selvittää vertauskuvin; informaatio on saatu, älä kiusaa
itseäsi enempää. Muistan nolona ajatelleeni, että olen tilanteessa
vahvempi kuin isä ja potentiaali lohduttamaan ja ajattelemaan asioita
hänen puolestaan." Vastaavia kokemuksia on monella muullakin.
Lapsissa on yllättäviä voimavaroja.
Miten sitten ne lapset puhuvat kuolemasta, jotka parastaikaa
elävät omaa lapsuuttaan?
Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä on Marjatta Kallialan antama
nimi omalle pienten lasten leikkejä käsittävälle ansiokkaalle
väitöstyölleen. Nimestä saa sen käsityksen, että lapset leikkisivät
useinkin itsemurhaa? Otsikon itsari liukumäessä on peräisin kahden
kuusivuotiaan tytön tutkijalle kertomasta leikistä. Tyttöjen leikissä
on mies ja häntä jahtaava nainen. Leikki tapahtuu liukumäen luona,
jonka lapset ovat muuttaneet leikissään vesiputoukseksi. Mies hyppää
vesiputoukseen ja tekee itsarin. Leikki kuitenkin jatkuu niin, että
ambulanssi tulee ja vie miehen sairaalaan, jossa hän virkoo uudelleen
henkiin. Mies kuolee, herää henkiin ja ajojahti jatkuu. Tutkimuksen
otsikko on hieman provosoiva ja se kertoo jotakin siitä, miten herkästi
me aikuiset muutamme ja tulkitsemme lasten puhetta.
Käsittelen tässä viime vuosikymmenenä koottuja suomalaisen ja
pohjoismaisen satukeikan tarinoita sekä vuodesta 2000 alkaen Beirutin
pakolaisleireillä asuvien palestiinalaislasten kertomia satuja. Kaikki
sadut ovat syntyneet sadutusmenetelmää käyttäen. Toisin sanoen sadut
ovat vapaata ajatusten virtaa, jonka lapsi itse on muuttanut sadun tai
tarinan muotoon. En kuitenkaan tunne niitä lapsia, jotka ovat sadut
kertoneet, joten en tiedä viittaavatko he Hannu Raittilan kaltaisiin
kokemuksiin. Mutta koska sadut edustavat lasten omaa kertomakulttuuria,
voi niitä lukea kirjallisina tuotteina, jotka kuvastavat lasten
käsityksiä kuolemaan liittyvistä aiheista.
Arkikokemuksena kuolema on lapsille varsin tuttu asia, niin kuin
meillekin, vaikka harvemmin sitä ajattelemme. Kohta on taas hyttysten
aika, ja tapamme niitä surutta. Teemu, lapsenlapsemme kysyi minulta
pienenä: "Mitä pahaa toi hyttynen on sinulle tehnyt, kun sun
täytyy se tappaa?" Elääkseen ihmisen on syötävä, ja se mitä
syömme on ollut elävää: eläimiä ja kasveja. "Kuka on murhannut
tämän, joka makaa minun lautasellani?", on eräs lapsi
ruokapöydässä syyttävästi kysynyt vanhemmiltaan. Ne sadut, joita olen
aiheesta löytänyt sisältävät runsaasti ymmärrystä näistä meille
osittain itsestään selvistä asioista.
Suomalaisesta lasten omasta satuaineistosta olen käynyt läpi 1500
satua. Näistä vain 89 sisälsi kuolemaan liittyviä sanoja, eli n. 6%.
Mikään niistä ei kertonut itsemurhasta. Kuolema-aiheisten satujen
joukossa olivat kertojina kaikenikäiset lapset. Niitä on kerrottu yksin
ja ryhmissä. Ryhmissä kerrotut sadut ovat usein yksin kerrottuja
riehakkaampia. Tyttöjen ja poikien osuus on yhtä suuri.
Yhden kokonaisuuden muodostavat ne sadut, jotka ovat muunnelmia
vanhoista ja uusista aikuisten kertomista saduista, kuten Punahilkka,
Ruusunen ja Leijona kuningas. Lasten kertomuksissa kuollaan vastaavalla
tavalla kuin alkuperäisissä saduissakin. Aineiston muissa kertomuksissa
on tavallista, että eläin syö toista eläintä. Lisäksi voi kuolla
myrkystä ja ampumisesta tai kun puu kaatuu päälle. Pihalta löytyy
kuollut lintu ja vaari kuolee vanhuuttaan. Sadussa Hassutussaari etana
meni saunaan ja kuoli koska se suli. Lapsilta löytyy myös satuja siitä,
kun joku kaatuu kuolleena maahan. Sitten tulee ambulanssi ja vie
sairaalaan ja siellä kuollut herää henkiin. Tämä muistuttaa
erehdyttävästi nykyistä tehokasta sairaanhoitoa, ja äsken
mainitsemaani itsari vesiputouksessa -leikkiä. Oma pirteä anoppini on
kokenut jo viisi sydänkohtausta, ja hänet on yhtä monta kertaa
herätetty uudelleen henkiin, meidän suureksi iloksemme.
Tässä olivat lyhyet yhteenvedot. Lapset tuntuvat ymmärtävän
kuolemaa hyvin luontevalla tavalla. Kuolema on yhtäältä elämän
loppua, mutta toisaalta se virittää myös karnevalistiseen hullutteluun,
kuten monissa ryhmässä kerrotuissa saduissa. Lasten sadut ovat kuitenkin
paljon muuta kuin sanoja ja yksittäisiä lauseita. Ne ovat
monimerkityksisiä ja sisältävät useita tasoja ja niitä on mahdollista
ymmärtää monesta näkökulmasta. On syytä lukea satu alusta loppuun,
koska tapahtumien väliset suhteet selkiintyvät vasta kokonaisuuden
kautta, jos silloinkaan. Kertoja ja saduttaja tuottavat yhteisvoimin
tarinaa kertojan ehdoilla. Ja sanojen ja lauseiden väliin on jätetty
piiloon monia merkityksiä. Tässä haluan viitata ruotsalaiseen
Carl-Göran Ekerwaldiin, joka kirjassaan, Esseär (2002), Esseitä, puhuu
kielen monista merkityksistä, myös niistä, joita ei voida ääneen
lausua, mutta jotka ilmenevät hiljaisina viesteinä, sanojen ja rivien
taustalla. Tämä kieli on usein runon kieltä, väittää Ekerwald ja
hänen ajatuksiaan soveltaen voi sanoa, että sadutettaessa syntyy myös
eräänlaista runon kieltä. Omat tunteet saavat symbolisia hahmoja
kertoessamme satuja ja tarinoita. Sadussa, kuten runossakin, tunteet ovat
totuudenmukaisia. Sadun tapahtumissa on kyse totuudesta, mutta ei
pinnallisesta todistusaineistosta, vaan runon kielen kaltaisesta
rehellisyydestä, aito kuvaus omasta sisäisestä maailmasta. Tämä
kertojan sisäisestä maailmasta kumpuava tunteen rehellisyys osuu
kuulijan sisimpään, samalla tavalla kuin sanoma runossa tai aforismissa.
Lasten sadut ovat monimerkityksisiä ja välillä varkeasti
ymmärrettävissä. Mitä esimerkiksi saunassa sulava etana lapselle
merkitsee? Vastaavanlaisiin ymmärtämisen vaikeuksiin törmäämme myös
aikuisten välisessä vuorovaikutuksessa. Ekerwald kertoo Schumanista,
joka päivällisen jälkeen soitti etydin. Emäntä kysyi häneltä mitä
kappale kuvasi. "Ettekö ymmärtänyt?", Schuman vastasi ja
soitti kappaleen toistamiseen. Selitykset eivät auta. Ymmärtämisessä
on kyse vuorovaikutuksen tasosta, jossa se, jota se koskettaa joko
tunnistaa sanoman, tai sitten ei. Selitykset eivät siinä paljon auta.
Umberto Eco puolestaan käsittelee uudessa romaanissaan Baudolino
(2001), miten Suurta tekoa aina edeltää suuri tarina, ja vasta
myöhemmin muodostuvat yleisesti hyväksytyt käsitykset suuresta
Totuudesta. Baudolino keksi tarinan, joka monien yhteensattumien saatossa
aikaa myöten muutti historian kulkua. Kirja on kokonaisuudessaan
kirjoitetun sanan voiman ylistys.
Kun toinen kirjaa kertomuksen sadutuksessa ovat hetkeä jakaneiden
ihmisten väliset suhteet monesti yllättäen muuttuneet paremmiksi.
Syvempi ymmärrys on syntynyt. Uusia ovia on auennut. Menetelmää
käyttäneet ovat kertoneet lukuisista sekä liikuttavista että
tragikoomisista tilanteista. Konkreettisen esimerkin kertoi neuvolan
terveydenhoitaja Arja Hastrup. Hänen asiakkaanaan oli perhe ja heidän
pieni poikansa, joka kärsi ummetuksesta. Kokeiltiin kaikkea mahdollista,
mutta mikään ei tuntunut auttavan. Jostain lehdestä terveydenhoitaja
oli lukenut sadutusmenetelmästä, ja hän neuvoi sen äidille. Äiti
sitten kokeili kotona sadutusta, ja niin siinä kävi, että ongelma
ratkesi. Kun tarina pulppusi lapsen suusta, äiti kuunteli, kirjasi ja
luki sen, suolikin tyhjeni ja vaivat hävisivät.
Lasten satuja
Tässä joitakin satuja suomalaisesta aineistosta ja kaksi
pohjoismaisesta (sekä seminaarissa luettu:) neljä
palestiinalaispakolaislasten, joissa käsitellään kuolemaan liittyviä
aiheita.
Juho 5 v 1 kk kertoo:
Lehmät syö heiniä ja rakkeita. Heppa syö heinää. Sonni syö
heinää. Ammu nukkuu, äiti nukkuu. Vasikka karkasi aidan taa mettään.
Joku ampui sen ja se kuoli.
Joonas 5 v 8 kk:
Olipa kerran matopurkki, joka oli tuolla pöyällä ja ihmetteli, että
ketä tuolla on alhaalla. Olipa kerran pikku-Kalle, joka tuli kattoon ja
hirvi puraisi sitä pyllyyn. Sitten olipa kerran taas hänen isoveljensä,
se sanoi: "Hei, miksi sulla on reikä housuissa?" Se sanoi:
"Auts, älä räävi, mulla on reikä kalsareissa". Aivan siltä
oli vahingossa unohtunut kalsarit kotia ja sitten se kaatu niin, että se
ihmetteli, että oli sammalta. Se paleltu. Sitten se oli niin vanha, että
se kuoli. Että se oli vanha ukki. Sen kissakin kuoli. Se kissa oli
höperö, että aina kun pikku-Kalle ja isoveli tuli kotia, se leikki
kuollutta. Se höperö kissa.
Madelene 3,5 år, Upplands Väsby, Sverige
Det var en gång att det var en prinsessa som hade en sten och en prins
och en flicka och en pojke som hade en sån här, en sten. Sen kom en
drake till de, en liten drake för att han var snäll. Och de skulle ta
diamante, flicka och pojken och pappan och mamman. När draken gick hem
kom en gris och en groda, och en hare. När prinsen dödade drake, när
han springde iväg så gjorde han va h-h-h-h. Han tog stenen och dödade
draken. Så springde dom iväg med sten mamman och pappa, pojken och
flickan. Sen ingen mera.
Tuva 6 år, Tromsö, Norge
Det var en gang en gutt som skulle bade. Men så visste han ikke at det
va det döde havet. Da han dykka så han masse döde dyr og sin Herre, og
han kom opp til himmelen... Og nu har ä ikke mer.
Juuso 4 vuotta (1996) kertoi ensin seuraavan tarina:
Kana meni kauppaan
ja siellä oli muna.
Ja sitten viikkoa myöhemmin tämän:
Karhu meni kauppaan
ja siellä oli kettuja ja kaikkia muita.
Armeijan miehiä,
jotka ampu ne kuoliaaksi.
Tero 4 v. 11 kk., tuli näyttämään muovailuaan
"Kato mie teen puun" (muovailuvaha "makkarassa"
tulitikkuja) "Tää on syksyinen puu, lehdet on tippunu pois"
"Tikut oksia" "Ei tää ookkaa puu tää on piikki
hyrrä". "Iso mies katkoo tän" (muovailuvaha kasassa tikut
irrotettu) "Tää on nyt kuollu puu"
Jenni 3v 11kk 1995:
Nalle
Oli kerran nalle. Sen nimi oli arvaa kuka Anneli. Hän leikki. Hän kun
meni ulos törmäsi puuhun, tuli tulipalo ja hän kuoli. Sitten tuli
pikkuinen käsi. Hän hassuili siellä. Tanssi. Sitten esiinty aurinko.
Sitten hän piirti nenänsä yhteen sydämeen hän katto merenneitokirjaa.
Arvaa minkä tarran sekii sai. Eläinlääkäritarran.
Susanna 5v 10kk 1996:
Äiti maistaa mustikat paistaa. Äiti juoksee kiireisenä
vessanpöntölle pissimään. Iskä se saunaa paiskaa. Susanna se juoksee
kuolleen linnun luo, joka on kuollut heidän pihalle. Hei katsokaa, tuolta
tulee eläin.
Noora 6v 8kk 1996:
Olipa kerran pieni lintu ja sitten hän näki Kalevi Kekkosen ja hän
näki kissa Matroskinin, jolla oli kakkua päässä. Ja hän meni
saarelle, Hassutus-saarelle. Ja hän lauloi siellä "laulu, laulu,
laulu". Ja sitten hän laski numeroita ja nauroi. Ja hän näki
uudestaan sienen, ensimmäistä kertaa sienen ja uudestaan.
Hän näki kissan, jolla oli rusetteja monta. Ja Nadja lauloi laulun.
Noora ryhtyi mukaan. Sitten se etana, se meni saunaan ja kuoli koska hän
suli. Kissa lähti juoksemaan ja hän pelästyi, koska se etana kuoli.
Hän meni hänen haudalleen ja sitten Noora kirjoitti. Peikko lähti
luolastaan ja näki heinäsirkan, joka oli kiven päällä ja niin hän
näki uudelleen Kalevi Kekkosen, jolla oli kakkua päässään. Ja hän
laski rahojaan.
Erityisopettaja Mona Baba lähetti viime lokakuussa Kotka-Beirut
satusiltaa pitkin Kaija Kemppaiselle neljän sadun ryppään. Sadut oli
kerrottu yhden koulutunnin aikana Borj el Barajnehin pakolaisleirillä.
Lapset olivat jo toista vuotta olleet mukana satusillassa. Mona kertoi,
että lapset kertomuksissaan käsittelivät myös vaikeita asioita, he
rohkaistuivat toinen toisensa jälkeen pukemaan huolensa ja surunsa sadun
kaapuun. Tilanne synnytti kollektiivisen tunteen siitä, että yhdessä me
pärjätään. Ensin aloitti Aida, 15 vuotta, kertomalla tarinan isänsä
kuolemasta. Siitä jatkoivat Doumouh, Lina ja Fatmeh. Luen Monan
englanninkieliset käännökset.
Miten puhua lapsille sodasta?
Irakin sodan ja sen tiedotusvälineissä tuotetun tulvan myötä olemme
joutuneet päivittäin kuoleman vaaran hyökkäysten kohteeksi omassa
olohuoneessa. Joku kestää ahdistusta enemmän kuin toiset. Ja jälleen
tulevat Hannu Raittilan mietteet mieleen. Ehkä lapset ovatkin vahvempia
kestämään ahdistusta ja taitavampia lohduttamaan. Kun katselee kuvia
sodasta ja keskustelee vaikeasta tilanteesta lapsen kanssa, hän ehkä
keksii näkökulmia, jotka lohduttavat paitsi häntä itseään,
erityisesti minua aikuista. Herättää monia tunteita, joista ehkä
ahdistus on vaikein sietää. Kun lapsen kanssa keskustelee sodasta ovat
ainakin kolmesta lähteestä kumpuavat ahdistukset törmäyskurssilla.
Sota on aina kammottava asia niille, jotka sen keskellä yrittävät
pitää elämästä kiinni. Lapselle herää turvattomuuden tunteita ja
minulle aikuisella viha ja epätoivo valtaa mielen. Yksi asia mikä
välittömästi auttaa, on sanoa ääneen mitä ajattelee ja mitä tuntee.
Toinen asia on painaa television nappia ja sulkea kohtuuton uutisvirta.
Paitsi, että kertoo ajatuksistaan voi myös pukea tuntemuksiaan satujen
muotoon. Lapsen, lapsiryhmän tai perheen kanssa voi lähteä yhteiselle
sadutusmatkalle ja keksiä yhteinen tarina, jossa jokainen vuorollaan
kertoo vaihtoehtoisesti pari sanaa, kokonaisen lauseen tai yhden episodin,
josta sitten seuraava kertoja jatkaa. Koska sadutusmenetelmässä aina
toinen kirjoittaa, vaihdetaan tässä kirjoitusvuoroja niiden kesken,
jotka jo osaavat kirjoittaa. Ja kun satu sitten on valmis, joku lukee sen
ääneen jotta voidaan tehdä tarvittavia korjauksia. Tarinoille pitää
myös varata säilytyspaikka, esimerkiksi kansio, jota sijoitetaan omalle
paikalle kirjahyllyyn. Minkälaisiksi nämä sodan ahdistuksesta kumpuavat
sadut muotoutuvat jää kertojien nähtäväksi. Todennäköistä on,
että ne vaihtelevat yhtä paljon kuin ylä olevan Juuson kaksi tarinaa
kaupasta. Mutta varmaa on, että juonen ja sanojen taakse kätketyt
tunnelmat yhdistävät kertojien kokemuksia ja antavat voimia jatkaa
kevennetyin mielin, vastaavalla tavalla kuin Borj el Barajnehin
erityisluokalla.
Video-tutkimusraportissa Leikkivät tutkijat (Riihelä, 2000) Iida,
yksi vuotta, kertoo vesi- ja silakkatutkimuksessaan leikistään.
Hypistellessään kuollutta silakkaa käsissään, hän kokeilee kalan
hahmoa ja leikkii kalaa. Kuolema on hänen iässään jo aivan
luonnollinen asia. (Esitettiin seminaarissa).
Sivun alkuun
Lapset kertovat -hankkeen sivujen alkuun
Yhteyshenkilö:
