PERHE LASTEN SANOIN

LAPSI OLI LAPSI NIIN KAUAN ETTÄ ÄITI JA ISÄ KUOLIVAT - PERHE LASTEN SANOIN

Monika Riihelä, Reeli Karimäki, Liisa Karlsson, Kaija Kemppainen, Niina Rutanen (web-julkaisu: 28.04.01)

Oli yksi pieni tähti, joka oli prinssi. Ja sitten hän etsi prinsessaa ja hän löysi parin matkan päästä prinsessan. He menivät linnaan ja sitten sanoi kuningas, että he voivat mennä naimisiin neljän viikon päästä. Ja oli kulunut jo neljä viikkoa ja he sanoivat seuraavana päivänä, että viikkoja on vierähtänyt. Ja sitten heti tuli kuningas ja sanoi, että te voitte mennä naimisiin. He heti aloittivat pastoria hakemaan. Ja pastori sanoi, että te voitte mennä naimisiin vasta huomenna. Ja heti kun oli tullut huominen, he pääsivät vihkimään. Sitten he saivat sormuksen ja menivät kahville. Sitten he menivät uuteen kotiin ja saivat asunnon ja elivät ja elivät. Sitten olivat niin kauan elämässä, että he tulivat isoiksi ja sitten tuli prinsessasta äiti ja prinssistä isä. Heille syntyi prinsessa ja prinsessasta kasvoi lapsi. Ja lapsi oli lapsi niin kauan, että äiti ja isä kuolivat. Viisivuotiaan Veera -tytön satu on nimeltään Tähti. (Karlsson 2000, 129 - 130.)

TIIVISTELMÄ

Tässä artikkelissa pohdimme lasten perheestä ja perhe-elämästä tuottamaa tietoa. Mitä lapset ajattelevat perheestä? Miten he kuvaavat perheenjäseniä ja heidän tekemisiään? Tutkimukset ovat osoittaneet, että tämä tieto tulee näkyväksi kuuntelemalla lasten käsityksiä ja ajatuksia sekä tallentamalla ja analysoimalla heidän leikkejään. Tässä tarkastellaan toisaalta niitä tiedon-keruumenetelmiä, jotka parhaiten antavat lapsille mahdollisuuden toimia varteenotettavina informantteina, toisaalta lasten hallitsemaa tietoa perheestä, joka välittyy heidän kertomuksistaan, saduistaan ja leikeistään. Olemme tietoisesti valinneet ei-kyselevän aineistokeruuotteen. Olemme käyttäneet luottamusta ja läheisyyttä korostavia saduttamisen, teemahaastattelun ja -kirjoittamisen menetelmiä. Olemme matkalla lasten perhekäsityksiin ja kysymyksiä on toistaiseksi enemmän kuin vastauksia. Voimme kuitenkin jo tässä vaiheessa sanoa, että lasten perhekäsitykset ovat hyvin monipuoliset ja osuvasti omaa aikaamme kuvaavia. Tunneskaalasta löytyvät hellyyttä ja hylkäämisiä, huumoria ja komentelua. Rakastuminen, lapsen saanti, naimisiinmeno, ruuan hankinta ja lapsista huolehtiminen ovat toistuvia teemoja. Kirjo on suuri. Nuorimpien lasten saduista käy selvästi ilmi, että lapset varhain ovat tietoisia perheeseen liittyvistä kipeistäkin asioista. Tässä kuvataan sekä yksittäisten lasten henkilökohtaisia perhettä koskevia tilanteita, että yleisempiä lasten käsityksiä perheeseen liittyvistä asioista. Hanke kuuluu Stakesin (Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus) Lapset kertovat monitieteelliseen projektiin (Riihelä 2001a).

Avainsanat: lasten oma kulttuuri, saduttaminen, teemakirjoittelu, lapset informantteina, lasten omat kertomukset ja leikit sekä lasten käsitykset äidistä, isästä ja perheestä.

KOTI JA VANHEMMAT LASTEN KERTOMUKSISSA

Tässä esitellään lasten omien kertomusten (sanoja satu, tarina ja kertomus käytetään tässä artikkelissa synonyymeina. Satu-sanaa käytetään siten, kuin lapset kertomuksiaan nimittävät, ei kirjallisuustieteellisessä merkityksessä.) aineistoja (koottu vuosina 1995 - 2000 Suomessa ja julkaistu monessa yhteydessä) ja lasten kertomuksia leikeistään (koottu vuonna 2000, katso lähdeluetteloa, painamattomat). Alussa on pari esimerkkiä lasten tavasta kertoa yleensä perheeseen ja kotiin liittyvistä käsityksistään.

Isä ja äiti lähtivät vauvaa viemään lääkäriin. Sitten kun ne lähtivät, niin vauva, isä ja äiti menivät sitten sielt mummolle. Ja sitten kun ne lähtivät sielt mummolasta, niin ne menivät kotiin. Sitten kun ne olivat kotona, niin ne veivät vauvan hoitoon. Sitten isä ja äiti lähtivät töihin. Sitten kun isä ja äiti tulivat töistä, niin isä haki sen vauvan. Sitten kun isä oli hakenut sen vauvan, niin äiti oli tullut jo töist. Sitten kun isä oli tullut kotiin ja äiti oli tullut jo töist, niin äiti lähti kauppaan. Ei mitään muuta. Julian, 4 vuotta 6 kuukautta, kertoma satu päiväkodin sadutustilanteessa. (Karlsson 1999 a, 136.)

Julian satu on esimerkki siitä, miten pienet lapset kertovat perheistä omissa tarinoissaan. Neljävuotiaan Julian sadussa isä, äiti, lääkäri, mummo ja hoitaja huolehtivat vauvasta. Tarinan henkilöt käyvät lääkärissä, mummolassa, hoitopaikassa, töissä ja kaupassa palatakseen lopuksi aina kotiin. Millä mielellä kaikki tapahtuu, siitä emme saa tässä tarinassa tietää, koska Julia nuorten lasten tavoin harvoin käyttää adjektiiveja tunnelmien kuvaamiseksi. Satu on tallennettu sadutus-menetelmällä, samoin kuin muutkin tarinat tässä artikkelissa. Aikuinen on kirjannut Julian sadun sanelun mukaan. Saduttaja on lukenut sadun Julialle ja hän on saanut tehdä siihen muutoksia. Satua on luettu myös muille lapsille. Se on lähetetty Julian mukana kotiin ja se on julkaistu.

Kahdeksanvuotias tyttö kirjoitti seuraavan leikkikuvauksen. Kuvaus on osa laajaa leikkiaineistoa (Karimäki 2001).

Meillä on prinsessaperhe. Niillä on 3 lasta. Perheitä on monta. On olemassa raivohullu, joka varastelee kaikkia lapsia. Äidit yrittävät pelastaa ja isätkin yrittävät. Raivohullu on kateellinen ja yrittää varastaa myös kuningasta. On haisulimummoja, jotka ovat ihastuneita raivohulluun. Kun perheet ovat ulkoilemassa, he haistelevat tuntuuko hajumummojen hajua. Jos tuntuu he tietävät että mummot ja raivohullu ovat lähellä ja pakenevat koteihinsa.

Koulua käyvän tytön leikkikuvaus prinsessaperheestä, jossa on kolme lasta, sisältää runsaasti jännittävää leikin tunnelmaa kuvaavia sanoja. Hullu on leikissä raivohullu, varasteleva ja kateellinen. Mummot ovat haisulimummoja ja ihastuneita. Äidit ja isätkin yrittävät pelastaa lapsiaan, ja leikissä voi aina paeta kotiin turvaan. Tarina on kuvaus lasten keskinäisestä toiminnasta, kun taas edellinen kertomus vauvan viemisestä lääkäriin on aikuiselle ja muille lapsille kerrottua satua. Julian ja kahdeksanvuotiaan tytön omista perheistä meillä ei ole tietoa. Sen sijaan yhdeksänvuotiaan Sirun elämästä tiedämme, että perheongelmien vuoksi hänet on sijoitettu pois kotoa lastenkotiin. Eskimosatu on yksi monista Sirun kertomuksista, joissa tyttö etsii kotiaan. Lopulta hän aina löytää kotiinsa, mutta kotoa eksymisestään hän pyytää vanhemmiltaan anteeksi.

Eskimo-satu

Kaukana pohjoisessa oli pieni kylä ja kesä oli mennyt ja tuli talvi. Eräänä päivänä he lähtivät kalastamaan ja eskimo-tyttö olisi halunnut mukaan. Sitten he lähtivät kalastamaan. Ja eskimo-tyttö puki päällensä turkin ja nahkaiset housut ja myös nahkaiset lapaset. Sitten eskimo-tyttö puki valjaat koiralleen. Sitten he lähtivät matkaan ja hän tuli jäätikölle. Hän oli eksynyt kodistaan. Siältä reiästä tuli höyryä ja sitten näkyi mursun viikset. Ja sitten näkyi mursun pää. Eskimo-tyttö säikähti. Sitten eskimo-tyttö sano vähän peloissaan: "Kuka sinä olet?" "Minä olen mursu. Saat toivoa yhen toivomuksen, sen toteutan." Eskimo-tyttö sanoi: "Haluan kotiin." Mursu sanoi: "Selvä, seuraa vain noita revontulia." Eskimo-tyttö lähti matkaan ja pääsi perille. Äiti- ja isä-eskimo halasivat häntä kun hän tuli kotiin. Sitten eskimo-tyttö sanoi äidilleen: "En enää koskaan karkaa kotoa." Loppu. (Kemppainen & Riihelä 2000, 24).

Satu herätti ihastusta ja ylpeyden tunteita Sirun saavutuksista, kun se luettiin isälle, äidille ja siskoksille eräässä huostaanottoa käsittelevässä neuvottelussa. Lapsen osaaminen ja vahvat puolet tulivat esiin hänen oman kertomuksensa kautta. Siru ei tuolloin vielä osannut lukea eikä kirjoittaa ja hänelle oli myös puheen tuottaminen työlästä. Sirua oli sadutettu lastenkodissa useaan otteeseen ja hänellä oli kokouksessa mukana omien satujen kansio, johon kaikki kertomukset oli kerätty. Sirun monipolvinen kertomus vaihtelevine sanontoineen teki vaikutuksen. Siru sai oman kertomuksensa avulla ensimmäisen puheen-vuoron itseään koskevassa kokouksessa. Tarina on värikäs ja sanavalinnat monipuoliset. Eikä sadun sanoma jäänyt kuulijoilta huomaamatta: … tyttö oli eksynyt kodistaan … mursu sanoi: Saat toivoa yhen toivomuksen, sen toteutan. …Haluan kotiin… seuraa vain noita revontulia … tyttö pääsi perille. Äiti- ja isä-eskimo halasivat häntä… En enää koskaan karkaa kotoa, lupasi eskimotyttö äidilleen.

LAPSET TIEDON TUOTTAJINA

Kiinnostus lapsen oikeuksiin ja hänen näkemyksiinsä on lisääntynyt tutkimuksessa ja arjen työssä. Mutta silti ovat edelleen ne asiat, joista lapset puhuvat, eli heidän itsensä tuottama tieto, yhteiskuntatutkimuksessa yleensä ja perhettä koskevissa tutkimuksissa kovin marginaalisessa asemassa (Hermanson, E., Karvonen, S. & Sauli, H. 1998). Oma analyysimme osoitti lisäksi, että vanhempien tietämys lasten ajatuksista on usein vähäistä. Voidaan myös havaita, että lapselta vaaditaan tänään ehkä suuremmassa määrässä kuin aikaisemmin kykyä asettua aikuisen asemaan (Tiller 1997). Lasta on vaikea tehdä näkyväksi kun toimintatavat ovat perinteisesti aikuisjohtoisia ja lapsia kohteellistavia. Kyselyt ja haastattelut kohdistuvat pää-sääntöisesti aikuisten käsitysten ja mielipiteiden selvittämiseen, myös silloin kun halutaan informaatiota lasten käsityksistä. Aikuiset luovat usein tulkintoja niin omista kuin lastenkin näkökulmasta. Tutkimusmenetelmiä ei ole kehitetty niinkään lasten ajatusten tavoittamiseen. Lasten tuottamaan tietoon ei ole tapana suhtautua samalla vakavuudella, kuin aikuisten tietoon. Josefin, 17 vuotta, kertoo ruotsalaisessa antologiassa Barnets bästa (Josefin 1997), että "aikuiset kuuntelevat kylläkin, mutta en usko, että he kovin paljon välittävät siitä, mitä me sanomme. He eivät ota meidän sanoja todesta." (Käännös MR.) On kuitenkin olemassa poikkeuksia, tutkimuksia, joissa lasten ajatuksiin on haluttu keskittyä. Tuoreessa väitöstutkimuksessa (Innanen 2001) on analysoitu lukiolaisten nuorten kirjoituksia heidän muistoistaan isyydestä ja äitiydestä. Tutkimus osoitti, että aivan tavallisesta hetkestä voi tehdä erityisen, kun vanhempi tarjoaa lapselle jakamatonta läsnäoloaan, mahdollisuutta olla kaksin. Monissa nuorten kirjoittamissa teksteissä parhaimpina hetkinä lapsuudesta nousivat esiin yhteiset leffaillat kotisohvalla tai kauppareissut isän tai äidin kanssa. Mahdollisuus olla kahden kesken isän tai äidin kanssa antoi yhteenkuuluvuuden tunteita. Kaiken kiireen keskellä nämä hetket muotoutuivat nuorten mielissä huippukokemuksiksi, elämyksiksi, hyväksi oloksi ja onnistumisen tunteiksi, joiden muisto säilyy. Keskeistä nuorten muistoissa oli vanhemmuuteen liitetty arkisuus. Nuorten mielestä parhaimmat lapsuus- ja nuoruusmuistot liittyivät tavalliseen ja kiireettömään yhdessä olemiseen isän tai äidin kanssa. Nuorten kertomukset äidistä olivat tutkimuksen mukaan yhtenäisempiä ja positiivisemmin latautuneita kuin isäkertomukset. Äiti ja isä myös muistettiin eri paikoista. Äiti muistettiin isää useammin kotoa tavallisten askareiden äärestä. Isä oli parhaimmillaan onkikaverina ja muun tavanomaisen, ei kuitenkaan keittiöön liittyvän, puuhailun äärellä. Tutkimustuloksiin on saattanut vaikuttanut se, että äiti- ja isä-kertomusten aiheet olivat erilaisia. Lukiolaisia pyydettiin kirjoittamaan vapaasti otsikolla: "Herkät hetket isän kanssa" (N=92) ja "Parhaat hetket äidin kanssa" (N=56). Erilaiset otsikot ovat ehkä tuoneet esille toisistaan poikkeavia mielleyhtymiä. Aineistot kerättiin eri kouluissa ja niitä analysoitiin sisällön ja muodon näkökulmasta narratiivisin menetelmin. Tutkimus käsitteli muistoja, ei ajankohtaisia tuntemuksia. Monika Riihelän (2000) tutkimuksessa huomio suunnattiin pienten lasten ajatuksiin ja toimintatapoihin tässä ja nyt -tilanteissa. Pienten 1 - 6 -vuotiaiden lasten leikkejä ja heidän keskinäistä toimintaansa työntekijöiden järjestämissä kasvatus- ja opetustilanteissa päiväkodissa tallennettiin videonauhoille (14 tuntia). Lasten yhteistoimintaa ja heidän tiedon-tuottamistapojaan analysoitiin ja verrattiin aikuisten työmenetelmiin ja oppimisympäristöihin. Tutkimus osoitti mm., että lasten synnynnäisten yhteisöllisyystaitojen, eläytymiskyvyn ja rikkaan mielikuvituksen ansiosta, he pääsevät sisälle inhimillisen vuorovaikutuksen kuvioihin hyvin varhain. Lapset saavat kokemuksia ja tuottavat tietoa yhdessä ihmetellen ja leikkien esineiden, tovereiden ja aikuisten kanssa. Mutta lasten tiedot jäävät usein aikuisilta piiloon. Perinteiset kasvatus- ja opetusmenetelmät korostavat aikuisen aktiivista roolia lasten omaehtoisen toiminnan kustannuksella. Tietyt työtavat marginalisoivat lapsen, jopa syrjäyttävät hänet. Vastavuoroisuutta korostavassa ympäristössä lapsia kuunnellaan. Lasten ajatukset ja näkemykset pääsevät esille kun heidän aktiivisuuttaan huomioidaan. Kasvatusta ja opetusta ohjaavat lasten tapa tuottaa tietoa yhdessä aikuisten tietämyksen kanssa. Kun lasten ajatuksia (vesi- ja tuli-ilmiöistä) selvitettiin, avautui työntekijöille yhdessä lasten kanssa uusi luontoilmiöiden tutkimisen alue. Tällä avoimella foorumilla kaikkien osallistujien kokemukset ja ajatukset olivat arvokkaita. Myös lasten aloitteet suuntasivat toimintaa ja vastauksia haettiin myös osallistujien henkilökohtaisiin kysymyksiin. Tässä tutkimuksessa ilmeni erityisesti yksivuotiaiden kohdalla, että sanat ja kieli ovat vain pieni osa vuorovaikutusta. Tärkeämpää yhteisöllisyyden muodostumiselle ovat ilmeet, eleet ja katseiden kohtaamiset. Mitä siis ajattelevat ne lapset, joiden kanssa me aikuiset olemme tekemisissä?

KYSYMYKSET RAJAAVAT KERTOMISTA

Tavallisin tapa selvittää lasten ajatuksia on esittää heille kysymyksiä. Aikuisen esittämät kysymykset suuntaavat ja rajaavat kuitenkin lasten mahdollisuuksia antaa vastauksia. Haastattelutilanteessa lapset ryhtyvät herkästi pohtimaan sitä, mikä vastaus tyydyttäisi aikuista kysyjää, jolloin heiltä jäävät omat ajatukset kertomatta (Riihelä 1996). Kysymys on aina vastausta typistävä aloite. Mutta osaavatko lapset spontaanisti kertoa ajatuksistaan? Vastasyntyneiden tutkijat ovat osoittaneet, että lapset ovat syntymästään asti herkkiä tavoittamaan toisen ihmisen mielialoja. He tekevät aloitteita ja antavat runsaasti nonverbaalisia vastauksia juohevan ja läheisyyttä tavoittelevan vuorovaikutuksen aikaansaamiseksi heitä hoitavien ihmisten kanssa (mm. Silvén & Toikka 1999, 8 - 10, Stern 1992, 20, Trevarthen 1979). Nämä löydökset ihmisen syntyperäisestä sosiaalisuudesta antavat myös uudenlaisia mahdollisuuksia toteuttaa lapsen oikeuksien sopimuksen 12. artiklaa (YK 1989) vielä askelta lapsikeskeisemmin. Artiklassa sanotaan, että lasta, joka on kykenevä omien mielipiteiden muodostamiseen, häntä tulee kuunnella itseään koskevissa asioissa. Tekstissä on lasten kuuntelemiseksi ikään ja kehitystasoon liittyvä ehto. Taustaoletuksena lienee pienten lasten kyvyttömyys ymmärtää heitä itseään koskevia asioita. Selvittämättä on kuitenkin, miten suuressa määrin aikuisten osaamattomuus ja tottumattomuus kuulla ja ymmärtää pieniä lapsia ylläpitää paradigmaa lasten kyvyttömyydestä. Tutkimuksessa ja käytännön työssä ollaan etsimässä uusia tapoja huomioida lasten tuottamaa tietoa. Pienille lapsille luontevin toiminta on leikkiminen ja tarinoiminen. Lapset kokeilevat ja tutkivat todellisuutta. He työstävät kokemuksiaan ja luovat uusia yhteyksiä tarinoiden ja leikkien. Leikkimaailmassaan lapset voivat käsitellä ympäristöä ja arjen tapahtumia koskevia hypoteesejaan ja luoda kokemustensa pohjalta uuttaa teoriaa tutkijan tavoin. (Oliveira 1992, Riihelä 2000.) Koska lapset tuottavat tietoa hieman toisin kuin aikuiset, on tärkeä löytää heille soveltuvia tiedon keräilytapoja. Lasten tietoa ja heidän käsityksiään on mahdollista tavoittaa havainnoimalla heidän omia leikkejään. Lasten näkökulma tulee esille lasten leikkikuvauksissa (Karimäen aineisto) ja heidän itsensä tuottamissa tarinoissa (Kemppainen 1998, Kemppainen & Riihelä 2000, Karlsson 2000) ovat heidän luomia konstruktioitaan, joiden kautta. Lasten leikkejä ja kertomuksia tutkitaan ja heidän tiedontuottamistapojen selvittämisessä ollaan hyvässä alussa.

LASTEN HAASTATTELEMINEN SADUTUSMENETELMÄLLÄ

Voidaksemme aikuisen näkökulmasta tavoittaa lasten ajatuksia on tarvittu tarkoituksenmukaisia kuuntelumenetelmiä. Tähän tarpeeseen on uusi sadutus-menetelmä (Riihelä 2001b) hyvin vastannut. Menetelmän käyttö edellyttää avointa kuuntelevaa mieltä, paperia ja kynää, ei muuta. Lasta pyydetään kertomaan juuri sellainen satu, jonka hän itse haluaa. Aikuinen kirjoittaa tarinan paperille niillä sanoilla ja sillä tavalla kuin lapsi itsensä ilmaisee. Kun satu on lapsen mielestä valmis, aikuinen lukee sen hänelle ääneen. Lapsi voi halutessaan korjata kertomusta. Jokainen kertomus on lapsen oman luomistyön tulos. Ne poikkeavat lasten omista leikeistä mm. siinä, että lapset kertoessaan eivät jaa esittämistehtäviä toisilleen, kuten näytelmäleikeissä, vaan he kertovat yksin tai yhdessä juonellisen tarinan. Aikuinen ei aloita opettamalla lapsia kertomaan satua, vaan hän aloittaa asettumalla kuuntelijaksi ja kirjaajaksi. Menetelmän ansiosta vuorovaikutus aikuisen ja lapsen välillä kääntyy päinvastaiseksi perinteiseen kyselevään haastatteluun verrattuna. Uusien ideoiden, tässä tilanteessa satujen muodossa, antajana toimii lapsi ja lapsen ajatukset kuljettavat vuoro-vaikutusta eteenpäin. Satu syntyy nopeasti myös ryhmässä. Saduttamisen (storycrafting) yleistyessä kehittää kukin saduttaja ja lapsiryhmä omia varioitaan, kuten teema-, matematiikka-, ketjukirje- ja suunnittelu-sadutusta. Menetelmää kokeiltiin vuosina 1995 - 1999 laajassa suomalaisessa ja pohjoismaisessa Satukeikkaprojektissa. Hanke toteutettiin kirjaamalla lasten omia kertomuksia sadutus-menetelmällä. Lasten oman kertomakulttuurin merkitystä korostettiin järjestämällä satukirjeenvaihtoa eri paikkakuntien kesken. Satukirjeenvaihtoverkosto levisi kauas valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Lasten omat sadut kulkivat ristiin rastiin kaikissa Pohjoismaissa. Niitä käännettiin ja julkaistiin. Lasten satujen verkosto levittäytyi vauhdilla. Tänään kaukaisimmat verkon solmut ovat Etelä-Afrikassa ja Kiinassa. Kaija Kemppainen on vuoden 2001 alusta virittänyt uuden kirjeenvaihtoverkon, Satusillan, internetin välityksellä Beirutin palestiinalaisten perheneuvontakeskuksen ja Kotkan perhe-neuvolan välillä. Lasten kertomukset kulkevat sähkön nopeudella Välimereltä Suomenlahdelle. Eri kulttuureissa elävät lapset ja aikuiset tutustuvat toisiinsa ja vaihtavat kokemuksia tarinoiden välityksellä. Kehottaessamme lapsia Satukeikka-projektissa (Karlsson 1999 a, 2000) kertomaan omia tarinoitaan onnistuimme tavoittamaan demokraattisen keskustelun ytimiä pienten lasten kanssa. Tulos on ollut näyttävä. Aloittaessamme emme aavistaneet, että olimme lasten ikioman kertomakulttuuriin pulppuavan lähteen äärellä. Projekti osoitti, ettei kyse ole ainoastaan lapsille ominaisten tiedontuottamistapojen selvittämisestä, vaan myöskin sen ymmärtämisestä, että lapset kertoessaan tuottavat omaa kulttuuriaan, samalla tavalla kuin he leikkiessään tuottavat omaa leikinkulttuuriaan. Projektin ansiosta tapa toimia lasten kanssa muuttui eli keskityttiin kuuntelemaan, mitä lapsilla oli sanottavaa. Syntyi kuuntelevia vastavuoroi-sia tilanteita ilman arviointia, ja tuhannet lapset innostuivat jakamaan omia tarinoitaan aikuisten ja muiden lasten kanssa. Lapset saavat tarinoidensa välityksellä mahdollisuuden kertoa aikuisille ja muille lapsille omin sanoin omasta maailmastaan. Sadutus-menetelmä on hyväksytty myös EU hankkeeksi 0 - 6 -vuotiaiden lasten mielenterveyttä edistävänä ja ennaltaehkäisevänä terapeuttisena työvälineenä (Riihelä 1999). Lasten omien satujen virrasta on arkistoitu yli 5000 suomenkielistä ja 400 muissa Pohjoismaissa kerrottua satua (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto). Nuorin kertoja on ollut 8 kuukauden ikäinen ja vanhin 15 -vuotias. Kaikki tarinat poikkeavat toisistaan. Jokaisessa on jotakin ainutkertaista. Satuja on myös julkaistu Lasten Satulehdissä (Riihelä 1996-1998) sekä satukirjoissa Kissa lähti kävelylle ja hiiripiiri (Kemppainen 1998), Voitko olla? E du me mej? (Kemppainen & Riihelä 2000) ja Pättäni (Kemppainen 2001). Pienten lasten omaa kertomakulttuuria on analysoitu (Terkki 1997, Rutanen 1997, 1999, Narvanto & Törmänen 1999, Karlsson 2001).

UUDEN SADUTUS-MENETELMÄN VAIKUTUKSISTA

Sadutus-menetelmä perustuu dynaamiseen tiedonkäsitykseen, pitäen sisällään oletuksen siitä, että tietoon on aina olemassa monia näkökulmia ja että jokainen henkilö, myös lapsi näkee asioita omien kokemustensa kautta. Tietoon kuuluvat niin kokemukset, fantasiat kuin loogiset päättelytkin (Järvilehto 1996). Tieto on sekä tavanomaista ja jokapäiväistä että epätavallista fantasiaa. Maailma on yhteinen, mutta se minkä jokainen saa siitä irti on erilaista. Tarinaan kätkettyyn tietoon sisältyy aina myös kertojan salaisuutta. Sadutus-tilanteessa kertoja saa vastakaikua omille ajatuksilleen, kun tarinaa kirjataan ja kuuntelija antautuu kertomuksen vietäväksi lukemalla vuorostaan omalla äänellään äsken kerrottua satua. Hetki synnyttää yhteisen luottamuksen, jaetun kokemuksen. Kertoja ja kuulija, tutkittava ja tutkija, oppilas ja opettaja eivät asetu vastakkain, vaan kumpikin on yhtä tärkeä. Läsnäolo johtaa innostumisen, oivalluksen ja ajattomuuden tilaan. Sadutuksen vaikutuksia analysoivassa tutkimuksessa (Karlsson 2000) projektiin osallistuneet työntekijät kertoivat menetelmän ansiosta oppineensa todella kuuntelemaan lapsia uudella tavalla. He kokivat saaneensa myös lisää aikaa. Kiire omassa työssä hellitti. He ottivat lapset mukaan toiminnan suunnitteluun ja kehittivät lasten omaa aktiivisuutta korostavia työmenetelmiä. Myös lapset hyötyivät sadutus-menetelmää käytettäessä. Hiljaiset rohkaistuivat kertomaan omista ajatuksistaan ja railakkaat lapset saivat uuden kommunikaatioväylän raisulle mielikuvitukselleen. Puheongelmaiset kiinnostuivat uudella tavalla ilmaisun monista muodoista ja kehittyivät innokkaiksi tarinanikkareiksi (Kemppainen 2001). Lastensuojelu-työssä perheet ovat saaneet eheyttäviä näkökulmia omien lastensa tarinoiden välityksellä, kuten artikkelin alussa Eskimosadun yhteydessä kerrottiin. Satukeikka -projektissa työntekijät ottivat uusia tapoja käyttöön myös yhteistyössä vanhempien kanssa. Lasten omat kertomukset tuntuivat olevan myös lasten vanhemmille usein uutta. Niitä oli harvemmin kirjattu kotona ennen projektia. Lasten kyvyt ja taitavuus hämmästytti usein vanhempia. Lasten ajatukset eivät näy perheissä, eivät lapsipolitiikassa, eivät tutkimuksessa eivätkä instituutioissa, joissa lapset viettävät päivänsä. Liisa Karlssonin (1999 a, 136 -138) tutkimuksessa tuli ilmi, että vanhemmat "ovat olleet kiinnostuneita tietämään, miten oma lapsi kertoo satuja", ja satukeikkailun kerrottiin olleen "vanhempien ilo", kertoivat työntekijät. Eräs päiväkodin työntekijä kertoi: "Olen huomannut, että suurin osa lasten vanhemmista iloitsee, kun ne saa satuja mukaansa. Osa odottaisi, että lasten sadut olisivat parempia. Toinen työntekijä totesi: "Vanhemmat eivät ole ottaneet kantaa." "Joittenkin perheitten kohdalla huomaa, että ovat kiinnostuneita asiasta. Omassa ryhmässäni on syntynyt ajatuksia kotona juttujen kirjaamisesta. Kukaan ei ole suhtautunut kriittisesti. Yhteistyöhön on tullut jotain uutta." Koulussa saduttava opettaja kertoi: "Vanhemmat ovat kirjanneet satuja ja kannustavat. He ovat kyselleet, miten Satukeikka sujuu, ovat innostuneita koko ajatuksesta ja odottavat kovasti jatkoa." Muutamassa päiväkodissa vanhempien kanssa käydyt perhekohtaiset keskustelut aloitettiin lapsen omalla kertomuksella. Näin tuotiin esiin lapsen voimavarat ja lapsen oma ääni pääsi esiin heti kokoontumisen alkajaisiksi. Ammattilaiset kertoivat, että tapaamiset saivat siten myönteisen alun ja keskustelu muuttui heidän aikaisempiin kokemuksiinsa verrattuna paljon antoisammaksi. Eräässä luokassa joulutodistuksessa oli myös lapsen oma kertomus. Lasten kertomukset olivat myös vanhempien saatavilla. Lasten kertomuksista tehtiin kirjoja, joita vanhemmat saivat lahjaksi esimerkiksi jouluna tai isänpäivänä. Lasten tekemiä satukirjoja sai lainata kotiin ja niihin lisättiin uusia kertomuksia vuoronperään sekä kotona että päiväkodissa. Eräässä päiväkodissa oli lapset jaettu neljään ryhmään, joissa he tekivät ryhmäsatuja. Aikuiset lukivat ne kevätjuhlissa. Satupedagogi kirjoitti: "Lapsista oli hauskaa kertoa yhdessä. Kevät-juhlissa sekä lapsista että vanhemmista oli hurjan hauska kuulla tarinat, eiväthän lapsetkaan olleet kuulleet aikaisemmin muiden ryhmien satuja." Toisessa toimipisteessä pidettiin satuvanhempainilta, jossa vanhemmille tarjottiin konkreettinen tilaisuus nähdä, mitä saduttaminen on käytännössä ja miltä sen käyttö tuntuu. Paikallaolijat saduttivat pareittain toisiaan. Työntekijä muisteli: "Vanhemmat kertoivat hyvin erilaisia satuja kuten olipa kerran -alkuisia, rankasta työmatkastaan tai railakkaasta vapaa-ajanvietostaan. He olivat yhtä kärsimättömiä kuin lapset kuulemaan toistensa satuja ja olivat omistaan silminnähden ylpeitä. Kokemus oli vanhemmille tärkeä. Vasta konkreettisen sadutuksen jälkeen heille selvisi, mitä saduttaminen oikeastaan on. Sen kautta heräsi kiinnostus ja kysymyksiä alkoi sadella." Erään paikkakunnan työntekijöiden kokemusten mukaan suurin muutos Satukeikka-projektin aikana oli vanhempien aikaisempaa aktiivisempi mukaantulo. Osa vanhemmista sadutti useasti lapsiaan. "Vanhemmat ehkä innostuivat enemmän kun näkivät projektin julkaisun, Lasten Satulehden", arveli eräs lastentarhanopettaja. Millä tavalla lapsen kertomuksen sisältö puhuttelee aikuista kuulijaa riippuu paljon siitä, miten paljon aikuisella ja lapsella on yhteisiä kokemuksia, yhdessä vietettyjä hetkiä. Tässä äidin ajatuksia hänen saduttaessaan omaa tytärtään.

ÄIDIN POHDINTOJA SADUTUSHETKELLÄ

Pinja, kuusi vuotta kertoi kotona äidilleen satua nimeltään Ihminen ja lapset. Sadusta tuli pitkä, monisivuinen kirja. Äiti kertoi ajatuksistaan: "Sunnuntaina aamulla Pinjan herättyä menin hänen viereensä ja sanoin, että halusin kirjoittaa hänen satunsa. Pinja vastasi, että hän halusi tehdä kokonaisen kirjan, pitkän kirjan. Pinja käski minun hakea paljon paperia ja tulla hänen sänkyynsä. Aloimme saduttamisen aamukahdeksalta. Pinja päätti, milloin sivun tulisi vaihtua. Hän aikoi jatkaa satua niin pitkään, että iso valkoisten paperien pino tulisi täyteen. Ensimmäisen sivun kohdalla ehdotin, että siihen jätetään tyhjää kuvaa varten. Se oli Pinjasta hyvä idea ja sitten hän päätti jokaisen sivun kohdalla, että siihen tulee kuva ja kuinka paljon tekstiä siihen kirjoitetaan. Isoveljen käydessä välillä katsomassa Pinja tiedotti, millä sivulla hän oli menossa. Pinja kertoi sadun yhtä kyytiä alusta loppuun. Puolentoista tunnin kuluttua oli satukirja valmis, vaikka muutama valkoinen paperi jäi vielä tyhjäksi. Lopuksi Pinja alkoi piirtää kuvia. Hän teki niitä hartaudella. Aluksi Pinja kysyi, mitä kunkin paperin ensimmäisellä rivillä luki ja ryhtyi tekemään uutta värikästä piirrosta. Välillä Pinja söi aamiaista. Ulos oli kuitenkin määrä mennä kun aurinkokin paistoi niin ihanasti. Sisään tultuaan Pinja jatkoi taas piirrosten tekoa. Satukirja oli viideltä valmis. Serkukset tulivat käymään äitinsä ja isänsä kanssa. Pinja näytti aikuisille kirjaansa. Pinjan pyynnöstä luin lapsille ja aikui-sille uuden satukirjan." (Karlsson 1999 b)

Tässä ote sadusta ja äidin ajatuksista sadutustilanteessa.

Ote Pinjan sadusta: Ihminen ja lapset, sivu 6: " …Ja ne (äiti ja lapset) tulivat lelukaupasta pois, ja koko torista. Ja ne menivät uimaan Itäkeskukseen. Siellä oli uimakilpailut ja ne halusivat katsoa sitä loppuun. Ja sitten ne menivät itse uimaan ja niitten isä voitti kultaa. Kaikki huusivat niitten isille: "Hurraa!" kolme kertaa. Sitten ne menivät sirkukseen elikkä Finlandiaan. Ja sitten tuli yä. Ja sitten ne menivät poimimaan sieniä yällä. Ja sitten ne olivat väsyneitä ja tulivat kotiin. Ja ne saivat täynnä korillisia sieniä. Ja ne olivat suuria koreja, hirveän suuria."

Äidin pohdintoja: "Isä on sankari lapsilleen? (Hänninen, 1999, toteaa, että miehet kertovat omasta elämästään joko sankari- tai luuseri -kertomuksen. Naiset kertovat taas, miten he ovat ensin olleet toisten käytettävissä ja toimineet toisten toiveiden mukaan ja sitten muuttaneet tapaansa elää siten, että ajattelevat myös itseään ja omia toiveitaan eivätkä vain toteuta toisten toiveita.) Itäkeskus on Pinjan lempiuimahalli. Tosin muissakin halleissa käydään välillä. Oltiin koko perheen kanssa sirkus Finlandiassa aikaisemmin syksyllä. Tultiin edellisenä iltana maalta. Siellä olin monta kertaa sanonut, että halusin mennä sieneen, mutta sadetta tuli kuin aisaa. Edellisenä syksynä olin Pinjan kanssa sienessä, ja me löysimme suuren korillisen suppilovahveroita."

Pinjan satu sivu 7: "… Ja tuli yä. Töpseli oli kiinni telkkarissa ja meinasi tulla tulipalo. Mutta ne itse tekivät, että se ei tullu. Sitten tuli aamu. Ja ne pienet rakensivat jo leegoilla jo ennemmin kuin isä ja äiti heräsi. Sitten ne leikkivät - lapset - jotain muuta leikkiä. Ja sitten äiti huusi: 'Syömään, aamupalalle!' Sitten ne menivät suuremman tytön soittotunnille. Hän soitti viulua. Ja sitten soittotunti loppui…"

Äidin pohdintoja: "Pinja pelkää iltaisin tulipaloa (nyt kun esiluokan käynti alkoi). Joskus ei Pinja saa unta kun hän pelkää niin. Nykyisin saattavat lapset nousta viikonloppuisin leikkimään, kun me vanhemmat vielä yritämme nukkua. Aamupala taitaa usein katkaista lasten intensiivisen leikin. Pinja on tänä syksynä aloittanut pianotunnit. Hän on niistä tosi innostunut ja kertoo kaikille soittotunneistaan. Pinja harjoittelee oma-aloitteisesti joka päivä. Hän soittaa yleensä pienen hetken, jatkaa leikkiään ja käy taas soittamassa hetken palatakseen jälleen toisiin puuhiin. Pinja pyrähtelee pianon luokse monta kertaa päivän aikana. Aina kun isoveli harjoittelee kitaransoittoa, menee Pinja pianon luokse."

LAPSET PERHEEN VOIMAVARANA

Kertoessaan tarinoitaan lapset vaikuttavat ajatuksillaan myös välittömästi perheessä vallitsevaan dynamiikkaan. Perheon-gelmien keskellä aikuiset keskittyvät vaikeuksiin, kun taas lapsi sitoo yhteen fantasian ja todellisuuden tavoittaen sadullaan energisoivaa yhteisymmärrystä. Tässä sosiaalityöntekijän kertoma sadutustarina. Äiti ja hänen kuusivuotias tyttärensä, ennestään tuttu asiakasperhe, tuli sosiaalitoimistoon käymään. Äidillä oli asiantuntijalle paljon kerrottavaa, mutta tyttö keskeytti aikuisten keskustelun tuon tuostakin kurkistamalla laatikoihin, selailemalla papereita ja kokeilemalla tietokoneen näppäimistöä. Tyttö halusi kovasti huomiota ja työntekijä lupasi tulla kotikäynnillä kirjaamaan lapsen kertomaa tarinaa, jos hän nyt malttaisi antaa aikuisten hoitaa asioitaan. Tyttö pysäytti välittömästi puuhansa ja istui hiljaa odottamassa. Tapaamisen päätteeksi sovittiin kotikäynnin ajankohdasta. Parin päivän päästä sosiaalityöntekijä soitti tytön kodin ovikelloa. Tyttö tuli avaamaan. Hän oli sonnustautunut isosiskon kauniiseen juhlamekkoon, jonka helmat viistivät lattiaa. Tukka oli juhla-kampauksessa. Äiti kertoi tytön monta kertaa päivässä kysyneen, että milloin se Tuula nyt tulee. Montako yötä täytyy nukkua, ennen kuin Tuula tulee? Tuula meni tytön kanssa hänen sängylleen istumaan ja äiti jäi katsomaan televisiota. Tyttö aloitti satunsa. Ensimmäinen satu oli lyhyt ja se oli nopeasti kirjoitettu. Toinen satu käsitteli prinsessa Ruususta ja se oli hieman pitempi. Sadun lopussa Filippus herätti prinsessaa. Mutta kun Tuula luki sadun, jotta kertoja voisi korjata sen, tyttö muistikin, ettei herättäjä ollut Filippus vaan Filip. Ja niin se kohta korjattiin. Työntekijä oli puheliaalta lapselta odottanut paljon pitempää satua. Nämä sadut mahtuivat puolelle arkille. Sadutushetken jälkeen tyttö ja työntekijä menivät äidin luokse, jotta hänkin saisi kuulla uusia satuja. Satuja kuunnellessaan äidin poskille valuivat kyyneleet. Lopuksi hän kaappasi tytön syliinsä, halasi häntä ja hämmästeli, miten hienoja satuja hänen tyttärensä olikaan keksinyt. Sosiaalityöntekijä kertoi jälkeenpäin, että myös äidin suhtautuminen muuttui ja hän ryhtyi herkemmin kuuntelemaan lastaan. (Riihelä 2000, 141-142.)

VANHEMMAT JA LASTEN LEIKIT

Lasten leikkeihin suhtaudutaan monella tavalla. Aikuisen on usein vaikea arvostaa lasten leikkiä ja toimintaa, arvioimatta sen vaikutusta lapsen kehityksen kannalta. Leikkiä pidetään ikään kuin oikean elämän harjoitteluna, jolloin sen varsinainen hyöty realisoituu myöhemmin. Sitä mitä leikissä todella tapahtuu, pidetään harvemmin sellaisenaan merkityksellisenä. Myös Karimäen (2001) tutkimusaineisto on tästä hyvä esimerkki. Analysoidut leikkikertomukset osoittavat etteivät vanhemmat tiedä juuri mitään lastensa leikeistä, eivätkä ainakaan niiden sisällöstä. Lapset ovat itse sitä mieltä etteivät vanhemmat ole kiinnostuneita lastensa tekemisistä saati sitten leikeistä. Toisaalta lasten mielestä ei vanhempien kuulukaan niistä tietää. Tutkimukseen osallistuneet lapset eivät yleensä oma-aloitteisesti kertoneet leikeistään vanhemmilleen. Kysymykseen, mitä mieltä poikien vanhemmat olivat heidän kertomastaan 'Normaalia elämää' -leikistä (enemmän tuonnempana), he vastasivat tutkijalle: "Ootsa hullu, ei ne mitään tiedä, ne luule että me ollaan pyöräilemässä!" Leikki on lapselle usein jotain niin omaa, ettei sitä haluta jakaa aikuisen kanssa. Leikkiessään lapset saattavat sulkeutua oman huoneeseensa pois vanhempien kuuloetäisyydeltä. He haluavat leikkirauhan. Lapsen mielestä leikki kuuluu lapsen ei aikuisen maailmaan, leikin todellisuus on usein olemassa vain lapselle. Leikin todellisuuden varjelemiseen kuuluu olla kertomatta leikistä vanhemmille. Toisaalta lapset olivat innokkaita ja ilahtuneita tutkijan kiinnostuksesta leikkeihin. He kertoivat niistä mielellään, kokivat olevansa asiassa eksperttejä. Leikkiä on ryhdytty tarkastelemaan erityisesti lapsille luonteenomaisena toimintana, josta aikuiset on suljettu pois (Ariés 1962). Yhteiskunnallinen marginaalisuus on siten sisäänrakennettu moderniin käsitykseemme leikistä, mikä heijastuu aikuismaailman suhtautumiseen lasten leikkiin. On kuitenkin muistettava, etteivät aikuiset ja lapset elä ainoastaan erillisissä maailmoissa, me myös jaamme saman maailman.

TEEMAHAASTATTELU LASTEN LEIKKIEN KERÄILYMENETELMÄNÄ

Tässä artikkelissa analysoitavien kuvittelu- ja roolileikkien tutkimusaineisto (Karimäki 2001) on kerätty temaattisen kirjoituttamisen menetelmällä 7 - 12 -vuotiaiden helsinkiläisten ja tallinnalaisten koululaisten parissa. Lisäksi osa lapsista kertoi leikeistään parihaastatteluissa. Monissa leikkitutkimuksissa on pelätty tai annettu ymmärtää, että leikit olisivat sisällöllisesti köyhtymässä tai jopa loppumassa (ks. Kalliala 1999). Karimäen keräämä yli 1500 leikkikuvausta käsittävä aineisto osoittaa, etteivät leikit suinkaan ole sisällöllisesti köyhiä tai häviämässä, ne ovat vain piilossa aikuisten katseilta lapsen todellisuudessa, hänen maailmassaan. Myös Opetushallituksen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valtakunnallinen leikkiperinnekeräys (1998) osoittavat lasten leikkien rikkauden ja moninaisuuden. Lapsilta kysyttiin leikkivätkö he välitunnilla. Kyselyyn vastanneet 10 - 13 -vuotiaat kertoivat omista leikeistään, ja näin saatiin arkistoitua yli 2500 erilaista leikkikuvausta (Hatakka 1999). Reeli Karimäen (2001) suorittamassa esitutkimuksessa ilmeni, etteivät kyselylomakkeet toimineet toivotulla tavalla, koska ne tuntuivat passivoivan lasta ja latistavan leikkikuvauksia. Teemakirjoittamisen ohje annettiin jokaiselle luokalle suullisesti ennen vastauspapereiden jakamista: "Kirjoita kuvaus leikistä, jota itse olet viimeaikoina leikkinyt. Jos Sinä tai ystäväsi olette itse keksineet jonkin leikin, niin kerro siitä. Kirjoita leikistä kuvaus, josta ilmenee leikin juoni, idea, miten, missä, millä ja kenen kanssa sitä voi leikkiä. Kerro myös voiko leikkiä jatkaa myöhemmin, jos leikki jää kesken. Jos leikillä on nimi, niin laita se otsikoksi." Tallinnassa ohje annettiin vironkielellä. Samoin kuin sadutus-menetelmässä, myös tässä käytetyssä temaattisessa kirjoituttamisessa on kysymysten esittämisen sijaan kehotettu lapsia kertomaan. Leikkitutkimuksessa kerro -kehotus rajattiin koskemaan lapsen omaa leikkiä, kun taas sadutuksessa, sen perusmuodossa, kehotusta ei rajata, vaan lapset voivat kertoa vapaasti haluamastaan aiheesta. Lasten haastattelemiseen liittyy eettisiä ongelmia. Haastattelijan ja haastateltavan välisestä suhteesta riippuu paljon millaiseksi tutkimusaineisto, ja näin ollen myös tutkimustulokset muodostuvat. Haasteena on saada lapset puhumaan. Tärkeää on 'tulla juttuun' lasten kanssa. (Kalliala 1999, 72). Luonnollinen käyttäytyminen ja aito kiinnostus tutkimukseen ja informantteihin lisää luottamusta. Lapsen on saatava kokea, että hän on tärkeä haastateltava ja että juuri häneltä saatava tieto on uutta ja merkityksellistä (Tiller 1988). Mitä vapaamuotoisempia ovat tiedonhankintakeinot, sitä enemmän tutkija ja tutkittavien suhde muistuttaa arkielämän vuorovaikutusta. Tutkija sai henkilökohtaisen tuntuman informantteihin suorittaessaan aineiston keruun kaikissa koulu-luokissa (Karimäki 1997). Lapsilla oli kirjoittamiseen aikaa yhden oppitunnin verran. Leikkikuvausten kirjoittamisen jälkeen lapset tulivat keskustelemaan tutkijan kanssa leikeistään. Teemakirjoittamisen osalta tutkimukseen osallistui Helsingissä 503 oppilasta, joista tyttöjä 267 ja poikia 236. Aineisto käsittää 1111 leikkimainintaa tai leikkikuvausta, joista 657 tyttöjen ja 454 poikien kirjoittamaa. Tallinnassa tutkimukseen osallistui 297 lasta, joista 161 poikaa ja 132 tyttöä. Tallinnalaiset lapset kirjoittivat yli 500 leikkikuvausta. Lapsilla ei ollut vaikeuksia keksiä leikkiä mistä kirjoittaa. Vaikutti silti, että he pitivät tehtävästä. "Tykkään kyllä vielä leikkiä vähän, minusta se on vielä kivaa, vaikka olen jo 11. v. Sitä ei voi meidän luokalla sanoa ääneen, kun kaikki ovat niin cool." Tosin joissain luokissa kuului ensin huuto: "Ei me mitään leikitä!". Mutta tutkija vetosi lapsiin, kertomalla, että hänelle on oikeasti tärkeää saada tietää leikeistä, ja ettei kukaan muu heidän koulussaan lue niitä. Tämän jälkeen he muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta alkoivat kirjoittaa. Isompien lasten palauttaessa papereitaan tuli myös seuraavan-aisia kommentteja: "Minne tämän häpeäpaperin saa laittaa?" tai "Et kyllä näytä tätä meidän luokkalaisille, muuten mä kuolen". Teemahaastattelut muodostivat toisen aineistokeruuosion. Teemahaastattelu on ollut yksi folkloristisen tutkimuksen keskeisin aineiston keruumenetelmä (Jauhiainen 1982, 181). Teemahaastatteluja on käytetty myös paljon sekä nuoriso- että lapsitutkimuksessa. (Esim. Kalliala 1999, Aapola 1992, Puuronen 1995, Saarikoski 1996). Tähän leikkitutkimukseen liittyvät lasten ajatukset vanhempien suhtautumisesta leikkiin on koottu teema-haastatteluissa. Lapsia haastateltiin pareittain. Teemahaastattelut ovat joustavia, eikä vastausvaihtoehtoja ole rajattu etukäteen. Haastattelun aikana haastateltavat voivat tuoda esiin myös omia teemojaan ja korostaa heille itselleen keskeisiä asioita ja aihepiirejä. Semistrukturoitu haastattelu on määritelty keskusteluksi (Kvale 1996, 5-6), jonka tarkoituksena on tuottaa haastatellun elämänpiiristä tulkittavissa olevia kuvauksia. Tutkija esittelee haastattelun aiheen ja päättää, miten edetä haastateltavien vastausten perusteella. Selkeän tavoitteellisuuden lisäksi haastattelukeskusteluja luonnehtii myös erittäin suuri joustavuus. Helsingissä haastatteluihin osallistui 82 lasta. Haastattelut Tallinnassa aloitetaan syksyllä 2001.

LASTEN SADUT JA LEIKIT TUTKIMUKSEN KOHTEENA

Lasten kertomukset heidän omista leikeistään osoittavat, että leikissä todellisuudella on monta tasoa. Leikeissä ollaan 'leikisti', ja se on todellisuutta leikin ajan. Leikki on siis rajattu todellisuuden osa, samalla tavalla kuin todellisuus sadussa on totta vain sadun juonessa. Leikin tai sadun todellisuuden kieltäminen on lasten oman kulttuurin turmelemista. Lasten kertoessa tai heidän leikkiessä yhdessä, he jakavat sadun ja leikin todellisuuden ja yhteisen illuusion. Jotta leikki etenee ja juoni rakentuu, on leikkiöiden mielikuvien vastattava riittävän hyvin toisiaan. Ja jotta tarina puhuttelisi kuuntelijoita, tarvitaan tilanteeseen kertojan ja kuulijoiden yhteisymmärrystä. Lasten satu ja leikki ovat erottamaton osa sitä kulttuuria, jossa nämä tarinat muotoutuvat. Ne syntyvät tietyn kulttuurisen taustan osana, merkityssysteemejä ja symboleja hyödyntäen. Mutta ne muodostavat samalla oman erityislaatuisen osakulttuurinsa. Lapset tuovat kuvitteluleikkeihin, samoin kuin omiin satuihinkin, ainakin kahdentyyppistä tietoa: omat käsityksensä mm. tarinan henkilöistä, heidän toimintatavoista ja tilanteista sekä sen, mitä he itse ovat sisäistäneet leikin vuorottelevista säännöistä ja vastaavasti satujen rakenteesta. Kuitenkaan ei itse leikin tai sadun juonen kannalta ole merkityksellistä ovatko lähtökohdat ja tapahtumat fiktion vai fantasian maailmasta tai ovatko ne lasten ja aikuisten yhteisestä, lasten omasta reaalimaailmasta tai näiden kaikkien monipuolisista yhdistelmistä. Lasten leikkien ja kertomusten sisältö kuvastaa niitä asioita, joita lapset pohtivat ja mielessään käsittelevät. Ne kertovat heidän käsityksistään eri ilmiöistä. Leikin ja sadun todellisuus on yhteisöllinen, yksilön ulkopuolella, muttei silti sama kuin ulkomaailma. Tälle vyöhykkeelle lapsi kokoaa esineitä ja ilmiöitä ympäristöstään ja käyttää niitä leikkiessään yhdistäen henkilökohtaisen ja ulkoisen todellisuuden vaikutelmat. Leikin todellisuus on totta leikin ajan, vastaavalla tavalla kuin sadun maailma on totta tarinan keston ajan.

KOTILEIKIN JA PERHESADUN MONET MUODOT

Nämä laajat satu- ja leikkiaineistot käsittelevät monenlaisia aiheita. Tähän mennessä analysoiduista tarinoista (500) ja leikkikertomuksista (1000) noin viidesosa käsittelee perheitä ja kotiin liittyviä asioita. Muut aihepiirit ovat seikkailullisempia ja niissä korostuvat tasavertaiset toverisuhteet. Leikkiessään lapsilla on tuhansia erilaisia tapoja rakentaa kotileikkiä. Kotileikin toteuttamisvaihtoehtojen monimuotoisuus on taannut leikin jatkuvan suosion. Kotileikissä on aina koti keskeisellä sijalla. Mutta ihmishahmot eivät ole kotileikissä välttämättömyys, vaan leikin henkilöt voidaan vaihtaa oikeastaan mihin vain, kuten kinderyllätyksiin, pikkueläimiin, kiviin, peikkoihin, superpalloihin tai pehmoleluihin. Myös kotileikkiympäristöt vaihtelevat maatilasta asuntovaunuun, Venuksesta prinsessakotiin. Olennaista on leikin funktionaalisuus: leikin paikka on siinä, mihin leikki luontevimmin soveltuu. Lapset luovat leikkien paikat tai reviirit fyysiseen kontekstiin kuvitteellisesti, jolloin leikkien paikat eivät ole selvästi muista tiloista eroteltuja, vaan ne syntyvät tietyissä paikoissa tarpeen mukaan.

Maatilakoti (10 v. tyttö)

Se on ulkoleikki. Leikkiin tarvitaan paljon kiviä, pehmoleluja, puun oksia, sammalta, kastanjoita, tammenterhoja ja kaikkea sellaista. Sitä leikkiä leikitään näin. Kivistä tehdään rajat, puunoksista maja/kota, sammalesta tulee lattia. Ruoka ja eläimet ovat: kastanja on perunaa, tammenterhot on porkkanoita, kävyt on kukkoja ja kanoja, tammenterhot ovat kananmunia. Me teemme myös torin. Siinä leikissä on kaikkea sitä, mitä yleensä on maatilalla tai kotona. Meitä lapsia on 7, jotka leikimme tätä leikkiä. Mutta sitä voi leikkiä yksin tai kaksin, ja siinä voi olla enemmänkin ihmisiä. Leikkijöiden nimet ovat Kärt, Liina, Jaanika, Jaana, Hedwi, Gregor ja minä. Vain yksi poika on leikissä mukana eli Gregor. Me leikimme sitä kesällä. Aina mukana leikissä on Liina ja minä sekä leluni Kirahvi ja Mehiläinen. Olemme itse keksineet tämän leikin.

Asuntoauto kotina (11 v. tyttö)

En muista tarkalleen, mitä olen viimeeksi leikkinyt, mutta noin vuosi sitten leikimme pikkusiskon kanssa sellaista leikkiä, missä minä olin äiti tai isosisko siskoni oli sisko sekä Babyborn-nukke "Jenna" oli vauva. Leikimme, että sänky oli asunto-auto ja lastasimme sinne tavaroita. Pakenimme "vauvavarkaita" ja leikimme heidän ääniään. Kerran he tulivat kylään ja piilotimme "Jennan" peiton alle ja pian he lähtivät. Kävimme aina öisin etsimässä tavaroita. Leikimme tätä leikkiä muutaman kerran aikaisemminkin. Yleensä "Jenna" löytyi metsästä silloin, kun siskoni oli etsimässä siellä tavaroita. Hän kuuli vauvan itkevän ja toi sen "autoon" ja siitä se lähti. Joskus vauva oli meidän molempien pikkusisko ja meidän äitimme oli kuollut tai sitten minä olin siskoni isosisko ja minulla oli vauva.

Leikissä Venuksen elämästä, lapset kertoivat leikkivänsä ufojen kotia ja siirtyivät muihin planeettoihin.

On jossain kaukainen planeetta, jossa ufot asustaa, se on niitten koti. Planeetta on Venus. (Ja ufot ovat kinderyllätyksiä). Me leikitään ulkona ja sisällä, ulkona etsitään ruohoisa paikka ja ne nukkuu siellä. Yleensä meillä on yksi tietty paikka, siellä on lätäkkö vieressä ja siellä ne ui. Sitten me ollaan otettu siihen mukaan yhet krokot, jotka ovat laskeutuneet maasta avaruuteen. Sitten ne elää!

Prinsessakoti

Leikimme pienenä sellaista kotia, jossa olin prinsessa ja rikas ja annoin äidille ja isille jotain aarteita, koska leikin sellaista kotia, että äiti ja isä olivat köyhiä. Me leikittiin serkkujen kanssa ulkona kotia, jossa me rakennettiin majoja ja syötiin marjoja männyn ja kuusen kaarnaa. Me luultiin, että kaarna oli leipää ja kävyt makkaraa. Me tehtiin verhot kuusen oksista. Kivestä uunit ja vessat.

PERHE LASTEN LEIKEISSÄ

Päiväkoti-ikäisten lasten kotileikissä on tutkimusten mukaan (mm. Strandell 1995) perusyksikkönä äiti ja lapsi, mutta perhe kasvaa leikkiöiden mieltymysten mukaan sisaruksilla ja eläimillä, isovanhemmilla, ja joskus jopa isälläkin. Tytöt leikkivät selvästi useammin kotileikkejä kuin pojat. Kotileikkinä on perinteisesti (Kalliala 1999) pidetty leikkejä, joissa lapset ja nuket ovat perheenjäseniä, ja kokevat yhdessä arkielämäntilanteita. Kouluikäiset laajentavat usein kotileikin käsittämään useita perheitä ja sukuja, kuten Karimäen leikkiaineisto osoittaa. Kuvitteluleikit heijastelevat aikuisen maailmaa siten, että toiset piirteet korostuvat kärjistettyinä, toiset unohtuvat kokonaan.

Vielä viime vuonna leikin serkkuni kanssa barbeilla. (11 ½ v. nyt) Vaikka asuimme kaukana toisistamme, näimme toisemme ainakin kerran kuukaudessa. Leikimme barbeilla joka kerta. Jos saimme uusia barbeja otimme ne mukaan. Rakensimme niille talot ja autot. Keksimme nimet ja aloimme leikkiä. Molemmilla oli omat barbiperheet, joihin kuului äiti, 1-2 siskoa ja 1-2 pikkusiskoa sekä lemmikkejä. Perheet olivat rikkaita. Isät olivat ulkomailla aina työmatkoilla. Joskus tuli pyörremyrskyjä tai tulvia tai jopa maanjäristyksiä. Barbit asuivat yleensä Kaliforniassa tai New Yorkissa. Barbeilla oli keittiöt ja kaikenlaista pikkutavaraa. Keksimme mielikuvituksen avulla kaikenlaista tekemistä barbeille. Esim. sänky muuttui uima-altaaksi ja pyöräkypärä avaruusautoksi. Puheet improvisoimme, joskus leikki meni keskusteluksi siitä mitä kaikkea haluaisimme. Joskus barbitalon mielikuvituksekkaaseen sisustamiseen meni jopa kaksi tuntia.

Haastattelussa kävi ilmi, että kyseisen barbileikin yksi esikuvista on amerikkalainen televisiosarja Kauniit ja rohkeat. Mutta kuten tuosta lyhyestä leikkikuvauksesta voi päätellä, ei leikki suinkaan ole täynnä dramaattisia ihmissuhteita, vaan tavallisten arkielämäntilanteiden lisäksi, televisiosarjoista poikkeavia seikkailuja, mullistuksia, äkillisiä juonenkäänteitä ja iloista yhdessäoloa. Äiti ja lapset lemmikkeineen muodostavat perheen rungon isien ollessa aina työmatkoilla. Perheessä keskustellaan ja harrastetaan. Kodin sisustamiseen käytetään paljon aikaa. Joskus haaveileminen omasta tulevaisuudesta yllätti ja 'leikki meni keskusteluksi siitä mitä kaikkea haluaisimme'. Kouluikäiset leikkivät kotia myös valiten itselleen roolihahmot. Tässä seuraavassa leikissä 11-vuotiaat helsinkiläispojat ovat laajentaneet kotileikin käsittämään koko kaupungin, mutta omien sanojensa mukaan he leikkivät 'kotia, sellaista normaalia elämää'. Tämä leikki ei ole mitenkään poikkeuksellinen, toisin sanoen useat muutkin samanikäiset kaverukset leikkivät tämäntyyppistä leikkiä. Tässä katkelma haastattelusta.

Pikku-Huopalahdessa on yksi rakennustyömaa, itse asiassa bensa-aseman takapiha, jossa aina leikkimme "kotileikkiä". Parkkipaikalta löytämillämme kärryillä ajoimme autoina leikkien ja etsimme niin sanotut "kodit", ne on pahvilaatikoita. Meitä on neljä poikaa ja meillä on kodit ja ammatit. Ei se meistä ole lapsellista, vaikka olemme jo 11 v. Minä olen pormestari, ja pormestari valitaan vaaleilla. Sitten on palopäällikkö ja poliisipäällikkö. Jos töppäilee liikenteessä, niin saa sakot. Meillä on keksityt vaimot ja sellaista, me kyläillään niiden kanssa ja seikkaillaankin. Oikeastaan leikimme "normaalia elämää".

Perhe ei tässä leikissä ole irrallinen saareke, vaan kiinteä osa koko yhteiskuntaa ja sen valtarakenteita: Jos töppäilee liikenteessä, niin saa sakot. Meillä on kodit ja ammatit, toteaa kertoja, ja jatkaa: Meillä on keksityt vaimot … me kyläillään … ja seikkaillaankin. Huolimatta siitä, että lasten leikkiperhe on jo osa leikkiyhteiskuntaa, ei kyse ole aikuiselämän opettelusta 'oikean elämän' harjoittelusta tai aikuisten matkimisesta, vaan lapset ovat luoneet oman yhteiskunnan, koska se on heistä hauskaa. Pojat itse eivät ole äiteinä leikissä, vaikka heillä onkin kodit leikissään. Pojat leikkivät miehiä, joilla on vaimot. Lapsista he eivät puhu. Tässä leikissä ei myöskään puuhata kotona. Perhe on enemmän ulospäinsuuntautunut. Näyttää siltä, että toimiminen kodin ulkopuolella ammatissa ja liikenteessä on tärkeämpää. Tosin kotia ja sen olemassaoloa korostetaan. Useissa tutkimuksissa (mm. Strandell 1995, Corsaro 1997, Enerstvedt 1998) on jo voitu osoittaa lasten oman kulttuurin omaleimaisuus juuri leikin ja luovuuden alueilla. Lapset luovat yhdessä tai yksin omaa kulttuuriaan, leikkejään ja tarinoitaan tätä hetkeä varten. Niitä ei ole tarkoitettu siirrettäviksi seuraaville sukupolville toisin kuin aikuisten luoma kulttuuri, jota tuotetaan usein juuri tulevaisuutta ajatellen.

PERHEESEEN LIITTYVIÄ SANOJA LASTEN KERTOMUKSISSA

Lasten kertomien satujen suhteen on tutkimuksissa voitu todeta, että he käyttävät hyvin rikasta ja monipuolista kieltä. Aiheet ovat moninaisia eikä noin 6 000 arkistoidun tarinan joukossa ole yhtään samanlaista kertomusta. Perhesaduissa toimijoina ovat yhtälailla ihmiset, eläimet tai fantasiaolennot. Tässä ei ihmisperheet ole eroteltu omaksi kokonaisuudekseen, vaan kaikkia perheitä koskevia kertomuksia on käsitelty olettaen, että lapsi työstää perheeseen liittyviä asioita riippumatta siitä, keitä tai mitä hän on valinnut sadun toimijoiksi. Arkistoiduista saduista on tähän mennessä seikkaperäisemmin analysoitu n. 500 satua. Perhe elää lasten saduissa ja leikeissä maan päällä ja avaruudessa, todentuntuisesti ja mielikuvituksessa, äiti ja isä lastensa kanssa tai poikaystävien seurassa. Tarinoissa kuollaan ja synnytään. Oman erityisen alalajinsa muodostavat rakkauskertomukset. Niistä pari esimerkkiä kirjoituksen lopussa. Pienimmät lapset keksivät satunsa usein piirtäessään. Kolmevuotias Ilona -tyttö kertoi kuvaa piirtäessään seuraavan sadun.

Tässä on kirkko. Keltaista, joka on kirkon se niin, että tyttö joutuu vankilaan. Sitten se ei päässyt pois, se ei päässyt pois, ei päässyt. Sitten se tuli ja työnsi sen auki. Sitten tuli isä vastaan, sitten äiti ei tullut. Sitten äiti tuli. Dinosaurus söi sen isän. Sitten äiti suuttu. Kissa meni kaivoon, ei päässyt. Isä meni kotiin, äiti ja tyttö ja poika ja koira ja sitten tuli ilta ja sato lunta ja vettä.

Satu alkaa kirkon keltaisesta väristä, tytöstä ja vankilasta, mutta muuttuu kertomukseksi perheestä, jossa on vanhemmat, lapset ja lemmikki, ja jotka illan tullen menevät kotiin. Niina Rutanen (1997) toteaa tutkimuksessaan, että lapset mainitsevat usein kodin saduissaan. Monessa tapauksessa koti on paikka, jonne seikkailujen jälkeen palataan. Niin myös Ilonan sadussa. Parinsadan analysoidun lasten kertomien satujen joukossa yleisimmin toimijoina olivat äiti ja isä. Yleisimmät substantiivit olivat pääosin samoja (Karlsson 2000, 113). Suurin osa näistä substantiiveista liittyi perheeseen, sen toimintapiiriin ja tekemisiin. Eniten esiintyi sana koti. Muita yleisiä toimintaympäristöjä kuvaavia paikkoja olivat kauppa ja metsä. Toimijoista yleisimpiä olivat äiti, isä ja kaveri sekä eläimet kissa, karhu ja koira. Myös ruoka ja karkki olivat usein esiintyneiden sanojen joukossa.

VANHEMMAT KÄSKIJÖINÄ JA TURVAN ANTAJINA

Vanhemmat ovat aikuisista tärkeimmät lasten saduissa. Terkin (1997, 70 - 76) aineistossa joka viidennessä esiintyivät vanhemmat tai toinen heistä. Rutasen (1997) ja Karlssonin (2001) aineistoissa vanhempia mainittiin joka neljännessä sadussa. Aikuiset olivat lähes aina äitejä, joskus isiä. Aikuisia käsittävissä kertomuksissa vain kolmessa sadussa esiintyi joku muu kuin vanhempi: kahdessa opettaja ja yhdessä kummi. Myös 11 - 12-vuotiaat nimesivät kirjoituksissaan aikuiseksi usein äidin tai isän ja joskus opettajan (Bardy, Laukonsuo, Karjalainen & Sihto 1992, 7 ja 190 - 199). Mielenkiintoista ja pohdinnan arvoista on, etteivät lapset maininneet tai kertoneet päiväkodista, vaikka oli-vat siellä suurimman osan päivästään ja pääsääntöisesti kertoivat kertomuksensa päiväkodissa (esim. Lasten Satulehdet, Terkki 1997, 51). Myös Kallialan (1999, 178) leikkitutkimuksessa kävi ilmi, etteivät lapset leikkineet päiväkotiaiheisia leikkejä. Vanhemmat osallistuivat harvemmin seikkailuihin. Isä ja äiti osoittivat kertomuksissa hellyyttä ja lohduttivat sekä pelastivat ja huolehtivat. He myös toruivat ja komensivat. Vanhemmat tekivät usein arkisia asioita kuten kävivät kaupassa tai menivät nukkumaan. (Terkki 1997, Karlsson 2001). On mielenkiintoista, että Innasen (2001) tutkimuksessa nuoret korostivat, että arkiset hetket olivat hyviä vanhempien seurassa. Isän ja äidin tekemiset on analysoitu 200 suomalaislasten kertomuksessa, jotka julkaistiin Lasten Satulehdissä 2/1996, 1/1988 sekä Lapsille puheenvuoro (Karlsson 2000) -tutkimuksessa. 200 kertomuksen joukossa 51 kertomuksessa mainittiin äiti ja / tai isä. Taulukkoon on kerätty aihepiirejä, joista lapset kertoivat. Samassa kertomuksessa saattaa olla useita aihepiiriä. Äiti ja isä tekivät asioita yhdessä noin kolmasosassa kertomuksista. Vain yhdessä kertomuksessa lasta lyötiin. Luvut ovat suuntaa antavia. (Karlsson 2001.)

Lasten kertomuksissa vanhempi oli usein auktoriteetin asemassa, eli hän esimerkiksi kielsi, rajoitti, käski tai antoi luvan. Lapset olivat kilttejä vanhemmille ja toimivat heidän toivomalla tavalla. Vain poikkeustapauksessa lapsi kyseenalaisti vanhemman auktoriteettiaseman. Lapset toteuttivat vanhempien toiveet, vanhempi puolestaan toteutti lapsen toiveet tai kysyi lapsen mielipidettä vain poikkeustapauksessa.

Olipa kerran pieni orava, joka nakerteli käpyjänsä puussa. Ja hänen äitinsä sanoi: "Tulisitko kanssani kävelylle?" Sitten lapsi sanoi: "Kyllä minä tulen." Sitten äiti sanoi: "Hyvä, minä menen kauppaan sinun kanssasi. Sitten tota minä voin ostaa sinulle uusia käpyleluja. Jos vain olet kiltisti kaupassa. Sitten tota me olemme jo tässä. Kävisitkö hakemassa lelun, kun unohdin sen?" "Kyllä äiti." "Hyvä lapseni. Nyt minä maksan", ja he menivät heti kotiin kun olivat maksaneet. Ja hän alkoi heti leikkiä uudella käpylelulla. Loppu. Kertonut Essi 5 vuotta 6 kuukautta (Lasten Satulehti 2/ 1996, 4).

Kolmensadan kertomuksen perusteella näyttää siltä, että lasten tapa puhua aikuisista on varsin toisenlainen kuin heidän kertoessaan lapsista. Lapsi-lapsi ja aikuinen-lapsi -suhteet erosivat selvästi toisistaan auktoritatiivisuuden osalta. Lapsiystävykset ovat tasavertaisia keskenään. Kaverukset auttavat ja huolehtivat toisistaan. (Terkki 1997, 80 - 82 ja Karlsson 2001.) Tyttöjen ja poikien kertomukset eivät Niina Rutasen (1997) tutkimuksessa eronneet toisistaan kovinkaan selvästi. Sekä tytöt että pojat kertoivat lähes joka toisessa kertomuksessa perheeseen liittyvistä asioista (Rutanen 1997, 70 - 72).

UUSPERHEET JA MONET IHMISSUHTEET

Seuraavat lasten kertomukset tuovat esille tämän ajan perhesuhteiden muutoksia avioeroineen ja vanhempien uusine kumppaneineen.

Ankkaperhe Kertonut Nadja, 6 vuotta 9 kuukautta

Olipa kerran pikkusisko ja sitten oli äiti ja sitten oli sisko ja veikka. Sitten tuli aamu ja pikkususko heräsi. Ja he menivät uimarannalle. Ja sitten se lapsi lähti ekaks rannalle. (Eiks isää ollukkaan?, kysyy saduttaja,) Ei vaan ne kaikki lähti ja sitten sinne tuli eräs toinen mies ja se oli kaksikymmentä vuotta. Ja sitten se äiti oli vaikka - en mie tiiä, paljonko se ois. Se äiti ois kaksikymmentäyhdeksän vuotta.

Ja sitten se isä - kuka oli tuleva isä - tuli sinne ja sitten se kysyi: "Onko tämä aviossa vai eronnut?" Ja sitten ne aikoivat lähteä kotia, ne ankat. Sitten se sanoi se tuleva isä: "Älkää menkö vielä!" Sitten ne jäi vielä vähäksi aikaa ja sitte se kosi sitä. Ja sitten ne lähti kotia ja se isä pääs mukaan! (Kemppainen & Riihelä 2000, 60)

Äidille Kertonut Samuli, 5 vuotta 6 kuukautta

Olipa kerran varis ja se oli tyttö. Ja sitten hän näki kun miesystävä tuli kotiin ja sitten he aikoivat synnyttämään lapsia. Ja sitten kun se eka oli syntynyt, tuli toinen ja sitten he lähtivät etelään. Sitten tuli yö ja sitten lapset alkoivat nukkumaan ja sitten tuli koiria ja hiiriä. Ja sitten eestä lensi toinen variskunta. Sitten alkoi tulla kyyhkysiä Suomeen ja punatulkkuja ja sitten satu loppui. (Kemppainen & Riihelä 2000, 55)

PERHEEN ENERGIAT KAUPUNKILEIKEISSÄ

Helsinkiläiset 12 - 13 -vuotiaat koululaiset eivät omien sanojensa mukaan leiki enää juurikaan kotileikkejä. Eräät ystävykset ottivat haltuunsa suurempia kokonaisuuksia yhtä aikaa tuoden peliin mukaan lähes koko maailman. Kyseessä ei ole perinteinen kotileikki, vaan itse keksitty peli. Se ei ollut valmis nk. kaupan roolipeli.

Olen 13-vuotias, ja leikimme/pelaamme tätä usein, meitä on yleensä 6 tai 7, neljä tyttöä ja kolme poikaa. Me ollaan kaikki samalla luokalla. Yksi peli jatkuu usean viikon ajan, jopa kuukausia. Teemme kaupungin kartan asuintaloineen ja kauppoineen ruutuvihkoon (jonkin kouluvihon keksiaukeamalle). Jokaiselle pelaajalle tehdään henkilötiedot, nimi, asuinmaa, kansalaisuus, paljonko on rahaa, mikä auto, millainen talo, työ, lemmikki ja sen semmoista. Kaikki saavat ehdottaa kaikkea. Nämä tiedot itsestään jokainen kirjoittaa sovitulla tavalla itse. Meillä on noppa, jossa on 20 sivua ja 12 sivua, yli kymmenen on kyllä ja alle on ei! Pienemmällä heitetään energiat ja palkka, isommalla tapahtumat eli kaikki muu. Peliin tehdään jokaisen kaupan hinnasto. Yksi ihminen kertoo tarinaa omasta päästään muista esim. Sini kävelee kadun yli ja auto tulee kovaa päin, sitten nopasta katsotaan jääkö Sini auton alle vai ei, ja sitten katsotaan ehtiikö ambulanssi paikalle vai ei, jos ei ehdi, niin katsotaan paljonko Siniltä meni energiaa pienellä nopalla ja katsotaan kuinka kauan Sini joutuu olemaan sairaalassa. Tätä on vaikea selittää, tuu pelaamaan, sä voit olla tutkija, jos haluat!

Leikkijät tekevät kaupungin kartan asuintaloineen ja kauppoineen, pelaajille henkilötiedot, nimi, asuinmaa, kansalaisuus, paljonko on rahaa, mikä auto, millainen talo, työ, lemmikki ja sen semmoista. Pienemmällä nopalla heitetään energiat ja palkka, isommalla kaikki muu. Perheet ovat osa isoa kaupunkiyhteisöä. Elämä etenee kuin pelissä. Energialla ja rahalla on tärkeä sijansa. Tässä pelissä/leikissä lapset rakentavat yhdessä suurta draamaa ja seikkailua itselleen. Pelin loppumisen syy on lähes aina sen kaatuminen omaan mahdottomuuteensa. Me lopetetaan yhteisestä sopimuksesta sitten, kun tapahtumat ei voi olla enää totta, kun ne ei tunnu enää todellisilta. Sitten me alotetaan taas ihan uus juttu.

PERHE VIE LAPSENSA HOITOON JA KOULUUN

Suomi on lasten päivähoidon luvattu maa, jossa laissa on turvattu laadukas hoito. Kaikille alle kouluikäisille lapsille on säädetty laki subjektiivisesta, eli lapsen oikeudesta hoitopaikkaan. Hoitoon tuomiset ja kotiin hakemiset ovat tänä päivänä monen lapsen perhe-elämän arkea. Tämä näytelmän muodossa kerrottu satu on 4 - 6 -vuotiaiden poikien ja tyttöjen sepittämä. Heidän perhepäivähoitajansa on toiminut saduttajana. Lapset ovat kertoneet näytelmän vuorosanat omalle perhepäivä-hoitajalleen, koskien hänen tapaansa kohdata äitejä. Hoitaja jäi pohtimaan, millainen kuva lapsilla on perhepäivähoitajan työstä ja vuorovaikutuksesta vanhempien kanssa.

Lapset tulevat ja lähtevät hoidosta

Henkilöt: Perhepäivähoitaja (pph), äidit Asta, Ulla ja Sari sekä ympärillä häärivä lapsi

Asta: Hei, minä tuon Toni-pojan hoitoon. Pph: Joo, milloin te huomenna tuotte hoitoon? Asta: Tuon ruokailuun, tänään haen kuudelta. Pph: Miten te näin aikaisin tänään tulitte hoitoon? (Huomautus: Toni tulee todellisuudessa yleensä viimeisenä hoitoon, mutta tänä aamuna hän oli ensimmäinen.) Asta: Näin poikkeustapauksessa mulla alkaa työt näin aikaisin. Pph: Menkää vaan, kyllä me pärjätään.

Ulla: Tässä tulee Mika. Pph: Hyvä, että tulitte oikeaan aikaan, kun puuro palaa kohta pohjaan. Pistäpä se Mika tuolille. Lähtekää vaan töihin, jos on kiire. Ulla: Ei mulla oo mihinkään kiire. Pph: Mitäs minun pitikään sanoa. Ulla: Taianpa lähteä. Hei, hei.

Sari: Päivää. Pph: Milloin lapsi huomenna tulee hoitoon? Sari: Ennen puuroa. Pph: Parempi, että olis ilman ruokailua. Kyllä se vois syödä muitten perässä. Onpa tällä lapsella pitkä tukka. Sari: Joo, se on kasvanut. Mulla on kiire töihin. Pph: Hei, hei.

Iltapäivällä: Pph: Kyll sun lapses pärjäs, mutta kyllä se hotki ruoat. Ulla: Vai niin. Pph: Saadaan vähän puhutuksi. Huomenna tuutte taas. Ottakaa tuo teiän lapsenne. Ulla: Tulen taas huomenna oikeaan aikaan. Heippa.

Sari: Päivää. Pph: Tulitte hakemaan lasta. Kyllä se on ollut tosi hyvä. Söi sopivaan tahtiin. Ei tule mahanpuruja. Sari: Joo-joo, joo-joo. Parturiin pitäis viedä. Pph: Tulkaa huomenna taas. Toni jäi vielä. Sari: Taianpa panna oven kiinni ja lähteä. Hei, hei. Pph: Hei, hei.

Pph: Kyllä se lapsi on pärjännyt tosi hyvin. Ei oo mahanpuruja. Milloin huomenna tuutte? Asta: Varmaan ruokailuun, että lapsi saa kunnon ruoan. Voin hakea kuudelta. Mulla oli töitten keskellä juteltavaa yhden kaverin kanssa. Oot varmaan huomannu, että varttitunnin tuun aina myöhässä. Pph: Missä oot töissä? Asta: Konservatoriolla minä. Pph: Ja kampaattekin siellä aina. No, hei, hei. Asta: Hei ja kiitos. (Karlsson 1999, 141 - 142)

Asta-äiti tuo Tomi-pojan, Ulla Mikan ja Sari tuo nimeämättömän lapsen hoitoon. Kello tikittää, on kiire, tullaan myöhässä tai ollaan ajoissa. Lapsia tuodaan aikaisin, oikeaan aikaan tai ennen puuroa. Sarilla ja Astalla on kiire töihin. Mutta vaikka Ullalla ei ole mihinkään kiire, näytelmän perhepäivähoitaja vain toteaa: "Mitä minun pitikään sanoa", eikä löydä puhumisen aihetta. Syömiseen liittyvät kuulumiset ovat näkyvästi esillä keskusteluissa. Tarinan aikuiset vaihtavat ajatuksia myös lasten pärjäämisestä ja tukan kasvamisesta. Itse toiminnasta tai lasten ajatuksista ja tekemisistä ei aikuiset puhu lasten näytelmässä.

Seuraavassa sadussa Kalle pääsee kouluun.

Olipa kerran poika, jonka nimi oli Kalle. Sitten Kalle halusi lemmikiksi koiran, joka oli kiltti koira eikä purrut ketään eikä raapaissut ketään. Kun äiti kuuli Kallen puheen, hän tuli Kallen huoneeseen. Äiti sanoi viimein Kallelle, että käypä nytten jo nukkumaan, koska nyt on jo myöhä. Kalle sanoi äidilleen, että en ole vielä tehnyt läksyjäni. Äiti sanoi: "Nyt käyt kyllä heti paikalla nukkumaan." Kalle sanoi äidille, että "Minä käyn nukkumaan", ja Kalle kävi heti nukkumaan äidin käskystä. Ja pian Kalle jo nukahti.

Ja Kallen isä ja äitikin kävi nukkumaan. Kallen isä ja äiti eivät nukahtaneet. Kallen isä ja äiti eivät nukahtaneet heti. Äiti ja isä vain miettivät että, milloin he voisivat lähettää Kallen kouluun. Mutta vihdoin viimein äiti ja isä keksivät, että poika oli seitsemän vuotta. Äiti ja isä sanoivat, että kaikki muut koululaiset olivat seitsemänvuotiaita. Ja sitten äiti ja isä sanoivat Kallelle yhtä aikaa, että "Kalle, suostutko siihen, että menisit kouluun". Kalle vastasi, että "Kyllä se sopii". Isä ja äiti lähti-vät autoon ja Kalle perässä. Sitten kuului kolme kertaa PAM. Sen jälkeen isä käynnisti auton ja äiti kysyi Kallelta: "Onko mukavaa lähteä kouluun?" Ja Kalle vastasi, että "On kiva lähteä kouluun". (Karlsson 2000, 116)

Sadun kertoja on kohta kuusivuotta täyttävä tyttö, Kirsi-Maaria. Tässä tarinassa kuvataan perheen tunnelmia, välittämistä, vanhempien rajojen asettamista ja lapselle kuuluvaa tottelemista. Myös lapsen mielipidettä kysytään. Vanhemmat ovat täy-sin omistautuneet lapsensa asioihin, neuvottelemalla päästään yhteisymmärrykseen ja kuulumisia kysellään. Eikä tässä perheessä tunnu kiireen häivääkään. Perheet ovat erilaisia ja tilanteet vaihtelevat.

PERHE SOTASEIKKAILUN KESKELLÄ

Usein lapset innostuvat ryhmäsaduissaan kertomaan hurjista seikkailuista. Tytöt Riia, Iiris, Merine, Sanna ja pojat Jarkko sekä Konsta ovat iältään 2 - 4 -vuotiaita. He viettävät päivänsä samassa päiväkodissa, ja heitä sadutetaan usein. Tässä heidän Intiaanien metsästyssatunsa.

Olipa kerran karhu intiaanien maassa. Intiaanit metsästivät karhua. Sitten ne metsästivät hirviä. Keihäillä heitti karhuja. Sitten tuli merimiehet. Ne taistelivat intiaaneja vastaan. Sitten intiaanit voitti merimiehet. Sitten intiaanit paistoivat karhun ja hirven. Merimiehet suuttuivat. Tekivät sinne kerrostaloja. Sitten ne meni metsään. Leijonoita ne metsästi. Karhunliha oli hyvää. Silloin ne kaikki eläimet pelästyivät, kun metsästäjä oli tullut Suomesta. Yksi inkkari ei halunnut taistella ja se halusi neuvotella. Sitten se tuli sinne kokoukseen. Sitten äiti-inkkari oli teltassa tuudittamassa lasta, ja lapsi nukahti. Sitten tuli taas sota. Ja toiset taisteli, valkonaamat ja intiaanit. Ne pahat miehet häädettiin pois. Metsästäjä oli hyvä. Sen suosikit oli intiaanit. (Karlsson 2000, 132-133)

Keskellä taistelua ja sotaa, karhun ja hirven paistamista, äiti-inkkari oli teltassa tuudittamassa lasta, ja lapsi nukahti. Lapsesta pidetään huolta myös taistelun tiimellyksissä. Silloin harvoin kun vanhemmat mainitaan seikkailukertomuksissa, he eivät kuitenkaan itse seikkaile niissä.

LAPSET ILMAN PERHETTÄ

Lasten kertomuksissa esiintyvillä lapsilla ei aina ole vanhempia. Eräässä sadussa isovanhemmat saivat lapsen ja heillä kaikki meni hyvin (Kemppainen 1998, 8). Kuusivuotiaan Jukan satu alkaa: Olipa kerran mummo ja pappa ja heillä ei ollut yhtään lapsia. Ja sitten he saivat eräänä päivänä lapsen ja sitten heidän lapsi kasvoi …

Toinen kuusivuotias poika Arttu kertoi seuraavan sadun (Kemppainen 1998, 9).

Olipa kerran pikkupossut. Heillä ei ollut isää eikä äitiä. He päättivät mennä metsään vaklaamaan muita. Sitten heidät nähtiin. Varis näki puussa heidät. Varis huusi: "Raak, raak". Sitten pikkupossut ottivat kiinni varista, kerran he leikkivät hippaa. Ne saivat variksen kiinni.

Sitten possun piti lähteä syömään. Sitten possu kun oli syönyt, hän meni pikkuveljen kanssa leikkimään piilosta pihalle. Sitten he pelasivat tietokonetta. Sitten pikkuvelin isosisko oli jo aikuinen. Hän synnytti vauvan. Vauva oli 40 kuukauden päästä jo aikuinen. Sen pituinen se.

RAKASTUMISESTA LAPSEN SYNTYMISEEN

Pieni ankka

Olipa kerran pikkuinen ankka. Ankalla oli kotinaan pieni punainen mökki. Ankalla oli kaksi poikasta. Hän oli kovin onnellinen. Ja ankka löysi kerran itsellensä puolison. Sen pituinen se. Miisa 5 v (Karlsson 2000, 115)

Helin ja Henkan rakkaus Kertonut kuusivuotias Aila -tyttö. (Kemppainen 1998, 57-59.)

Eräänä päivänä Heli lähti kaupungille kävelemään. Joku mies tuli häntä vastaan päin. Mies kysyi Heliltä, että kuka hänen nimensä on. Heli oli ihan aikuinen ja pyysi Henkan hänen kotiin.

Mutta eräänä päivänä Henkka ja Heli päättivät mennä häihin. Kun häät olivat loppuneet, niin Henkka ja Heli lähtivät keittiöön pussailemaan.

Sitten Henkka ja Heli lähtivät makuuhuoneeseen. Ja he tekivät vauvoja makuuhuoneessa.

Vauva syntyi vuoden päästä. Heli ja Henkka pussasivat ilosta. Vauvan vieressä oli tuttipullo, josta vauva voi juua. Vauvalla oli oikein isot posket.

Mutta yhtäkkiä emäntä kuuli itkua. Vauva oli tipahtanut heinävuoteestansa. Heli nosti vauvan ja otti omaan syliinsä hänet. Heli rauhoitteli vauvaa ja viikon päästä vauva sai mennä ristiäisiin. Kun Heli ja Henkka tulivat ristiäisistä vauvan kanssa saapui jo ilta ja he peittelivät vauvan heinävuoteeseensa ja itse kävivät vauvan viereen vuoteeseensa. Heli, Henkka ja vauva nukkuivat yön sikeästi kunnes aamu saapui.

Kun aamu oli tullut niin Henkka ja Heli lähtivät vauvan kanssa torille. Henkka ja Heli lähtivät toria syvemmälle. Yhtäkkiä tuli vastaan silta. Sen yli piti ylittää kerta alla oli meri, jossa ankat taas uivat. Kun Heli ja Henkka olivat ylittäneet vauvan kanssa sillan, niin he menivät maalle. Siellä oli heidän kotimaa, kerta silta johdatti heidät kotiin. Sitten tuli ilta ja he menivät nukkumaan ja aamun koittaessa olivat virkeät. Loppu hyvin - kaikki hyvin.

Lopuksi vielä yksi satu rakkaudesta, prinssistä ja prinsessasta, jonka on kertonut kuusivuotias Kaisla. Vaikka äiti komentaa ja vastustaa, lapsi keksii tarinassaan ratkaisut rakastavaisilleen.

Olipa kerran prinsessa, joka käveli metsässä. Ja siten tapasi siellä komean miehen. Hän ei tuntenut miestä, joten sanoi: "Kuka sinä olet?" Ja sitten prinsessa juoksi kotiin ja nukkui päiväunet. Ja heräsi. Sitten meni taas tapaamaan prinssiä. Hän ymmärsi, kuka nuori mies oli. Hän oli naapuritalon prinssi. Ja sitten juoksi taas kotiin ja naapuritaloon. Ja kysyi naapuritalon kuninkaalta: "Missä on teidän lapsenne?" Kuningas sanoi: "Hän on vuoteessa miettimässä, kuka on tuon viereisen linnan prinsessa." "No minähän se olen!" Ja sitten tuli prinsessan äiti komentamaan prinsessan vuoteeseen miettimään. Ja sitten tuli yö. Ja koko linnan väki nukkui. Mutta prinssi ja prinsessa heräsivät ja lähtivät metsään ja tapasivat taas. Sitten tuli ensin jänis. Prinsessa kysyi jänikseltä: "Tiedätkö mitään hyvää piilopaikkaa, kun äitini tulee aamulla poimimaan marjoja ja tutkii joka paikan?" Jänis sanoo: "Kiipeä sitten puuhun, prinssi kyllä auttaa." Ja sitten koitti jo aamu ja äiti tuli poimimaan marjoja. Äkkiä prinssi auttoi prinsessan puuhun. Ja sitten äiti lähti pois poimimasta marjoja. Prinssi ja prinsessa saivat toisensa. (Kemppainen 1998, 19)

LOPUKSI

Lasten perhettä koskevien ajatusten analysoinnin tulokset ovat alustavia ja suuntaa-antavia. Lasten ajatuksia saadaan parhaiten näkyville käyttämällä kerrokehotusta kysymysten asettamisen tilalle. Näin pääsevät esille lasten omat kertomukset ja leikkikuvaukset. Lasten oman kulttuurin perspektiivistä kumpuaa perheasioiden moninaisuuden kirjo. Vanhemmat ovat läsnä lasten maailmassa, leikeissä ja tarinoissa. Mutta ei vain traditionaalisissa muodoissa. Heidän tarinoissaan on havaittavissa kansanperinteen aiheita, mutta lasten luomukset ovat tätä päivää ja kertovat siitä, miten he näkevät perheilmiöitä. Me aikuiset ehkä luemme lasten tarinoita enemmän traditionaaliset lähtökohdat mielessä. Perinteemme on meille viitekehyksenä, mikä vaikeuttaa toisenlaisten ulottuvuuksien havaitsemisen, erityisesti niiden uusien asioiden näkeminen, jotka lapset yhdistävät perheeseen ja perhe-elämään. Me aikuiset korostamme perheeseen kuuluvia asioita: työ, arki, ruoka-aika, vanhempien lapsista huolehtiminen. Lapset puhuvat ja leikkivät perheen ja kodin yhteydessä syntymästä ja kuolemasta, kaupassa, päivähoidossa ja koulussa käymisestä. Vanhemmat tukevat lapsiaan, mutta he myös komentelevat ja hylkäävät heitä. Lasten näkökulmat ovat huomattavasti monipuolisemmat kuin mitä aikuiset heiltä odottavat. Mitä vanhemmista lapsista on kyse, sen selvemmin näkyvät perheen kytkökset muuhun yhteiskuntaan, työhön, liikenteeseen, hallitsemiseen. Vanhempien kanssa tehdään usein eri asioita kuin ystävien kanssa. Perhetarinat eroavat seikkailutarinoista erityisesti siinä, että perheessä tehdään enemmän arkiaskareita, käydään kaupassa, ruokaillaan ja nukutaan. Seikkailukertomuksissa kaverit kokevat jännittäviä asioita keskenään. Kotiin kyllä usein palataan, mutta perhe on sinänsä näissä kertomuksissa sivuseikka. Lasten suuri empatiakyky tulee tässä perhe-aineistossa esille erityisesti lastensuojeluun liittyvissä neuvotteluissa, joissa lapset tarinoidensa välityksellä rohkaisevat ja ilahduttavat vanhempiaan. Satu on lapsen lahja äidille ja isälle. Monet kysymykset jäävät vielä auki. Vielä on tutkimatta miten eri ympäristöissä elävät lapset kokevat perhettä. Pitäisi myös selvittää, mitä aikuisväestö ajattelee lasten perhekäsityksistä ja peilata niitä ajatuksia lasten mietteisiin.

LÄHDELUETTELO

Aapola, S. (1992). Ystävyyden keinulauta, Helsinkiläistyttöjen ystävyyskulttuurista. Sosiaali- ja terveysministeriö. Tasa-arvojulkaisuja. Sarja D: Naistutkimustiedotteita 2/1991. Helsinki.

Aries, P. (1962). Centuries of childhood. A social history of family life. Jonathan Cape. London.

Bardy, M., Laukonsuo, S., Karjalainen, V. & Sihto, M. (toim.) (1992). Moniääninen laulu lapsuudesta. Sosiaali- ja terveys-hallituksen raportteja 66. Helsinki: Valtion painatuskeskus.

Corsaro, W. A. (1985). Friendship and peer culture in the early yers. Norwood, N. J.: Ablex.

Enerstvedt, Å. (1998). Voksnes og barns kultur motervoksnes folkeeventyr og barns fortellinger. Teoksessa M. Riihelä (toim.) Barnen berättar i Norden - Lapset kertovat Pohjolassa. Nordiska Ministerrådet.

Hatakka, M. (1999). Opetushallituksen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Leikkiperinnekeruiden sato. Käsikirjoitus Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kokoelmissa. Sidos: Opetushallitus, Leikkiperinne I ja II 1998.

Hermanson, E., Karvonen, S. & Sauli, H. (1998). Lasten ja nuorten hyvinvointi ja terveys Suomessa - Valtakunnalliset trendit 1990-luvulla. Osa I ja II. Stakes: Tilastoraportti 13. Helsinki: Stakesin monistamo.

Hänninen, V. (1999). Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Acta Universitatis Tamperensis 696. Tampereen yliopisto. Väitös-kirja.

Innanen, M. (2001). Isyys ja äitiys nuorten kertomana -lukiolaisten tyttöjen ja poikien kirjoituksia. Liikunnan ja kansanter-veyden julkaisuja numero 130. Jyväskylä. Väitöskirja.

Jauhiainen, M. (1982). Tutkimushaastattelu folkloristin näkökulmasta. Teoksessa P. Suojanen - L. Saressalo (toim.) Kulttuurin kenttätutkimus. Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksen julkaisu 9. Tampere.

Josefin. (1997). Barns bästa är samhällets bästa. Teoksessa Barnets Bästa - en antologi (s. 28). Bilaga till Barnkommitténs huvudbetänkande. SOU 1997:116. FRITZES. Stockholm.

Järvilehto, T. (1996). Tietoisuus, yhteistyö ja valta. Tiedepolitiikka 6/1996.

Kalliala, M. (1999). Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä - leikkikulttuuri ja yhteiskunnan muutos. Tampere: Gaudeamus.

Karimäki, R. (1997). Kotiin ja toverisuhteisiin liittyvistä käyttäytymissäännöistä ja sanktioista helsinkiläisten lasten maailmassa. Pro gradu -tutkimus. Helsingin yliopisto. Folkloristiikan laitos.

Karlsson, L. (1999a). Saduttamalla lasten kulttuuriin. Verkostotyön tuloksia Kuperkeikkakyydissä. Stakes. Raportteja 241. Saarijärvi: Gummerus.

Karlsson, L. (2000). Lapsille puheenvuoro Ammattikäytännön perinteet murroksessa. Helsinki: Edita. Väitöskirja.

Kemppainen, K. (1998). Kissa lähti kävelylle ja hiiripiiri. Painokotka Oy.

Kemppainen, K. (2001). Pättäni. Lapset kertovat tarinoitaan erityisopettajalle. Stakes. Painossa.

Kemppainen, K. & Riihelä, M. (toim.) (2000). Voitko olla? E du me mej? Vil du varæ med meg? Er du med mig? Viltu vera me'mm? Lapset kertovat tarinoitaan Suomessa ja koko Pohjolassa. Helsinki: Edita.

Knuuttila, S. (1981). Barn i stadsmiljö. Tradition och miljö. Ett kulturekologiskt perspektiv. Teoksessa L. Honko & O. Löf-gren (red.): Tradition och miljö: ett kulturekologiskt perspektiv. Skrifter utgivna av etnologiska sällskapet i Lund 13. Lund: Liber läromedel, 198-234.

Kvale, S. (1996). Inter Views. An Introduction to Qualitative Research Interviewing. Thousands Oaks & London: Sage Publications. London.

Narvanto, T. & Törmänen, M. (1999). "Hei, nyt multa tulee satu!" 3- ja 4-vuotiaiden lasten Satukeikkasatujen rakenteelliset elementit ja kieli. Oulun yliopisto. Kajaanin opettajankoulutuslaitos. Pro gradu -tutkielma.

Oliveira, Z. M. & al. (1992). Creches: Crianças, Faz de conta & cia. Petropolis: Vozes.

Puuronen, V. (1995). Nuoret maailmansa tuottajina? Tutkimus nuorisososiologiasta ja nuorten keskusteluista. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja 21. Joensuu: Joensuun yliopiston monistuskeskus.

Riihelä, M. (1996). Mitä teemme lasten kysymyksille? Lasten ja ammattilaisten kohtaamisten merkitysulottuvuuksia lapsi-instituutioissa. Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian laitos. Stakes -tutkimuksia 66. Jyväskylä: Gummerus. Väitöskirja.

Riihelä, M. (päätoim.) (1996 - 1998). Lasten Satulehti 1/1996, 2/1996, 1/1997, 1/1998. Julkaisija Stakes.

Riihelä, M. (1999). Storyride. In: Mental Health Promotion for Children up to 6 Years. Directory of Projects in the European Union. Metal Health Europe - Sante Mentale Europe. Belgium.

Riihelä, M. (2000). Leikkivät tutkijat. Helsinki: Edita.

Riihelä, M. (2001a). Lapset kertovat - Die Kinder Erzählen -Projekt. URL: http://www.stakes.fi/childknowledge)

Riihelä, M. (2001b). The Storycrafting Method. Stakes. URL: http://www.stakes.fi/palvelut/palvelujen_laatu/lapset/In Eng-lish/Storycrafting method/text+video_paa_2.htm

Rutanen, N. (1997). Lasten omat kertomukset - Kertomakulttuuri lapsen ja aikuisen kohtaamisessa. Oulun yliopisto. Käyt-täytymistieteiden laitos. Pro gradu -tutkielma.

Saarikoski, H. (1996). Open conversation as a research interview method. Teoksessa H. Helve & J. Bynner Youth and life Management. Research Perspectives. Helsinki: Helsinki University Press.

Silvén, M. & Toikka, H. (1999). Lapsen kehittyvä mieli: löytyykö mieli vuorovaikutuksesta? Psykologia 34 (1), 4 - 12.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto, Opetushallitus (1998). Leikkiperinne I 1998 ja Leikkiperinne II 1998.

Stern, D. (1992). Maailma lapsen silmin - mitä lapsi näkee, kokee ja tuntee. Juva: WSOY.

Strandell, H. (1995). Päiväkoti lapsen kohtaamispaikkana. Tutkimus päiväkodista sosiaalisten suhteiden kenttänä. Helsinki: Gaudeamus.

Terkki, M. (1997). "Mä kerron sen että ystävän saa jos haluaa" - Eräiden Satukeikkaprojektiin osallistuvien kuusivuotiaiden päiväkotilasten tarinoiden analyysi. Helsingin yliopisto. Kasvatustieteen laitos. Pro gradu -tutkielma.

Tiller, P. O. (1988). Barn son sakkyndige informanter. Om forholdet mellom barnets verden og den voksne intervjuer. Teok-sessa M. Jensen (toim.): Interview med born. Socialforsknings instituttet. Rapport 88:9. København .

Tiller, P. O. 1997. Barns bästa är samhällets bästa. Teoksessa Barnets Bästa - en antologi (ss. 123-132). Bilaga till Barn-kommitténs huvudbetänkande. SOU 1997:116. FRITZES. Stockholm.

Trevarthen, C. (1979). Communication and cooperation in early infancy. A description of primary intersubjectivity. Teok-sessa M. Bullowa (toim.). Before speech. The beginning of interpersonal communication. Cambridge: Cambridge Univer-sity Press, 321 - 347.

Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimus lapsen oikeuksista (1989). Lapsen oikeuksien sopimus. Ulkoasiainministeriön julkaisuja 1/1993.

Painamattomat lähteet:

Karimäki, R. (2001). Leikki on lapsen maailma. Kuvittelu- ja roolileikit 7 - 12 -vuotiaiden helsinkiläisten ja tallinnalaisten lasten maailmasta käsin. Tutkimussuunnitelma. Helsingin yliopiston folkloristiikan laitos.

Karlsson, L. (1999 b). Kuvaus lapsen sanelemasta satukirjasta ja äidin mietteistä kirjoittaessaan sitä muistiin.

Karlsson, L. (2001). Miten lapset kuvaavat äitiä ja isää? Analyysin kohteena olivat lasten omat kertomukset, jotka he kertoi-vat saduttajilleen eri puolilla Suomea vuosina 1995 - 1999.

Satukeikan vuosien 1995 - 1997 keruun sato, Suomalainen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto, Helsinki. Leikkikuvauksien vuoden 2000 keruun sato, Suomalainen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto, Helsinki.

Sivun alkuun

Leikkivät tutkijat -tutkimus

Lapsille puheenvuoro -väitöstutkimus

Lapset kertovat -hankkeen sivujen alkuun

Yhteyshenkilö: