SADUTTAMISTA ERITYISOPETUKSESSA

Heidi Myllylä
Esitelmä Helsingin kirjamessuilla 27.10.2001

Mitä sadutus on? Sadutus on metodi ja dokumentointiväline lasten ja nuorten kuunteluun, haastatteluun sekä heidän leikkiensä ja oppimisprosessiensa havainnointiin niin käytännön kuin tutkimuksenkin tasolla. Saduttamalla pyritään kohtaamaan lapset ja nuoret ajatuksineen esimerkiksi erilaisten kasvatus- ja opetusinstituutioiden puitteissa, ja antamaan heidän ajatuksilleen myös tilaa instituutioiden käytännöissä. Saduttamistoiminnan tarkoituksena on myös esiintuoda ja tallentaa lasten- ja nuorten omaa kertomakulttuuria.

Saduttamisen idea on seuraava: Lapsi tai lapsiryhmä kertoo sadun ja aikuinen kirjaa syntyvän sadun ylös sellaisenaan, puhekielen muodossa. Aikuinen lukee sadun sitten kertojalle tai kertojille, jotta tämä tai nämä voivat tarvittaessa tehdä siihen korjauksia tai muutoksia. Satu on näin dokumentoitu juuri sellaisena kuin lapsi on sen kertonut.

Kerron teille nyt omista saduttamis- kokemuksistani ja kokeiluistani peruskoulun yläasteen oppilaiden kanssa, jotka ovat käyneet luonani osa-aikaisessa erityisopetuksessa. Luonani käyvät oppilaat ovat yleisopetuksen piirissä opiskelevia nuoria, joilla on mahdollisesti lieviä oppimisvaikeuksia (kuten luki-vaikeuksiset) tai jotka jostain muusta syystä tarvitsevat tilapäistä tukea oppimisessaan.

No, miksi minä sitten kiinnostuin sadutuksesta ja miten se sadutus kaiken kaikkiaan tähän liittyy? Lyhyt historiikki tähän lienee tarpeellinen. Ensikosketukset saduttamiseen sain syksyllä -96 ollessani mukana Stakesin jo 1995 aloittamassa Satukeikka-projektissa. Tällöin eri päiväkodeissa ja perhepäivähoitokodeissa ympäri Suomea ryhdyttiin käytännössä kokeilemaan saduttamista sekä rakentamaan näiden välistä satuposti-kirjeenvaihto-verkostoa. Itse innostuin lopulta sadutuksesta niin, että tein siihen liittyen pro graduni, tarkastellen lasten ryhmäsatuja, eli tutkin siis lasten yhdessä, ryhmänä rakentamia satuja. Olen lisäksi tällä hetkellä mukana monitieteisessä- ja moniammatillisessa Lapset kertovat -tutkimusryhmässä, joka tarkastelee lasten itsensä tuottamaa tietoa omasta elämästään, ja yksi keskeinen dokumentoinnin tapa tässä on nimenomaisesti saduttaminen.

Koska minulla oli jo erityisopettajan tehtäviä aloittaessani paljon kokemusta saduttamisesta, ryhdyin pohtimaan olisiko samainen metodi sovellettavissa myös koulu-instituutiossa ja millä tavoin? Eräs keskeinen asia joka jatkuvasti mietityttää minua opettajana on se, kuinka paljon lapsia ja nuoria todella kuunnellaan koulun arjen käytännöissä ja kuinka paljon esimerkiksi lasten ja nuorten omia aloitteita kyetään ottamaan huomioon opetus- ja kasvatustyötä suunniteltaessa ja toteutettaessa? Ehkä liiankin usein me opettajat näemme oppilaan vain oppiaineissa suoriutumisen kautta. Miten tätä voisi muuttaa? Sitten kuului se klassinen "heureka!" päässä: Saduttamis-metodin ytimessähän on juuri lapsen kuunteleminen ja hänen ajatustensa vastaanottaminen, ilman minkäänlaista arviointia. Ryhdyin siis pohtimaan ja suunnittelemaan mahdollisuuksia käyttää sadutusta omassa opettajan työssäni ja siinä erityisesti luki-opetuksessa ja muutamien suomen kieltä opiskelevien maahanmuuttajien opetuksessa. Eli mitä olen oppilaideni kanssa tehnyt, miten olen saduttamisen aloittanut? Kyseessä olevat nuoret ovat 13-16 -vuotiaita, joten ensimmäiseksi piti pohtia tarkkaan, millaisen instruktion heille antaisin. Päädyin siihen etten käytä: kerro satu- ilmaisua, vaan korvasin sen sanomalla: kerro minulle joku tarina, juttu, vitsi - ihan mikä vaan, ja minä kirjaan sen ylös juuri sellaisena kuin sinä sen kerrot. Mainitsen myös aina, etten ole maailman nopeimpia kirjaajia, joten saatan välillä keskeyttää kerronnan tarkistaakseni, että saan varmasti kaikki kirjattua. Kun tarina on kerrottu ja kirjattu, luen sen vielä ääneen, jotta kertoja voi tehdä siihen haluamiaan korjauksia tai muutoksia.

Tässä välissä tulee mainita, etteivät kaikki nuoret toki suoralta käsin ryhdy avaamaan minulle "sanallisia aarre-arkkujaan" ja suin päin kertomaan tarinoitaan, vaan usein vaaditaan jonkunlainen luottamuksensynnyttämis-prosessi. Monilla oppilailla on nimittäin erityisopetukseen saavuttaessa jo melko hyvin sisäistetty negatiivis-sävytteinen käsitys itsestään oppijana ja heikko itsetunto. Osittain ehkä tämän vuoksi oppilailla voi olla tavatessamme aluksi selittelevä, puolusteleva tai jopa aggressiivinenkin suhtautuminen kouluun ja opettajiin. Tällaisten tuntemusten ja asenteiden voittaminen vie aikansa. Minun tehtäväni onkin silloin osoittaa, että olen oikeasti, aidosti kiinnostunut siitä mitä oppilas ajattelee, miten hän voi. Pulmallista tässä luottamuksen synnyttämisessä on myös se, että oppilailla voi olla hyvinkin vahvat ennakko-oletukset siitä, millaista vuorovaikutus on opettajan ja oppilaan välillä. Tätä sivuaa mm.
o Kulttuurissa omaksuttu vuorovaikutusskripti (Rauste-von Wright ja von Wright.1994,93-94) Puhuminen on liitetty vahvasti puhujan (johtaja, opettaja tms.) toimenkuvaan, skriptiin. Auktoriteettiasemassa oleva tällöin esittää kysymyksiä, jotka ovat useimmiten vallankäytön välineitä. Vallankäytön kohteiden tehtävänä on puolestaan vastata. (vrt. Perinteinen luokkahuone- tilanne). Tällaiset kulttuuriset ja normatiiviset ajatukset vaikeuttavat osaltaan saduttamis-metodin soveltamista koulussa. Tämä näkyy esimerkiksi oppilaan epäluuloisena ja epäuskoisena suhtautumisena siihen, että opettaja todella haluaa kuulla häntä, hänen ajatuksiaan ja mielipiteitään sen sijaan, että oppilaan tulisi toistaa joitain ennalta määriteltyjä oikeita vastauksia. Saduttamiskokeilujen alussa on voinut käydä joskus myös niin, että oppilas on ryhtynyt kyselemän minulta: minkälainen tarinan tai jutun pitää olla, mitä minun pitää tehdä jne.. Tällöin toistan oppilaalle, että sinä saat itse päättää, minä kirjaan sen mitä kerrot. Tilanne on asetelmaltaan uusi myös opettajalle, ja vaatii totuttelua. Ennen kaikkea malttia olla muokkaamatta lapsen kertomaa itse kirjaamistilanteessa ja malttia olla arvostelematta syntynyttä tuotosta.

Mitä tapahtuu sitten? Saduttamisella voi olla hyvinkin monenlaisia sovelluksia. Joskus koko saduttamisen tavoite on siinä, että päästään luomaan tilanne, jossa nuori uskaltaa ja voi vapaasti tuoda esiin ajatuksiaan ja häntä kuullaan. Jo se saattaa riittää ja voi olla nuorelle hyvinkin terapeuttinen kokemus. Esimerkiksi maahanmuuttaja-oppilas, joka on voinut tulla hyvinkin ankeista ja rankoista olosuhteista täysin uuteen ja tuntemattomaan kulttuuriin, voi hyötyä todella paljon siitä, että hän saa jossain tilaa kertoa ja mahdollisuuden työstää kokemuksiaan. Koska kaikki tarinat ovat sallittuja, ja niitä ei arvostella. Yhteinen saduttamis-hetki saattaa juuri tällaisissa tapauksissa poikia myös mielenkiintoisia keskusteluja ja tätä kautta edistää oppilaan hyvinvointia. Sadutustilanteissa myös minä opettajana saan tärkeää tietoa oppilaasta: paitsi hänen kielitaidostaan, myös oppilaasta itsestään henkilönä, siitä miten oppilas voi. Saduttamis-metodilla aikaansaadut tarinat ja jutut voi hyödyntää myös luki- ja suomenkielen opetuksessa. Tällöin syntyneet tarinat ovat oppilaiden itsensä tuottamaa oppimateriaalia, johon erilaiset harjoitukset sitten pohjaavat. Toisin sanoen, kun oppilaan kertoma satu on valmis, kytkemme siihen erilaisia kielellisiä ja kieliopillisia harjoituksia. Syntyneet sadut ovat puhekielen muodossa, jolloin ryhdyn tekemään kytkentää puhekielen ja kirjoitetun kielen välille. Esitän nuorelle kysymyksen: miten tämä satu voidaan muuttaa kirjakielen muotoon? Tämän jälkeen tarkastelemme nuoren tarinaa lause lauseelta miettien vaihtoehtoisia ratkaisuja kieliopilliselta kannalta. Tällöin pääsemme käsittelemään kieliopin asioita hyvinkin mielekkäällä tavalla. Teemme sadusta lopulta kaksi versiota, jotka molemmat vielä oppilas kirjoittaa tietokoneella puhtaaksi, ja tässä samalla harjoitetaan oikeinkirjoitusta. Usein onkin hyvä, että varsinkin kirjoitusvaikeuksiset pääsevät tuottamaan tekstiä myös tietokoneella, jolloin jälki on siistiä, fonttikokoa voidaan suurentaa riittävän isoksi ja oikeinkirjoituksen tarkistustoimintoa voidaan hyödyntää. Pyrin koko prosessin aikana välttämään arvostelemasta kumpi versio olisi ns. parempi. Tärkeintä olisi se, että nuori oppii havaitsemaan ja ymmärtämään puhekielen ja kirjoitetun kielen rakenteellisia eroja sekä harjoittelee oikeinkirjoitusta. Nuori saa halutessaan omaksi printatun kopion molemmista versioista. Haluan mainita tässä yhteydessä kuinka tämä toimintatapa jollain muotoa sivuaa mm. Vygotskyn esittämää

o Lähikehityksen vyöhyke- käsitettä (itsenäisen ja ohjatun suoriutumisen välinen ero) Lähtökohtana nuoren oppimisessa ja sen arvioinnissa ovat ne taidot joihin hän on päässyt yhdessä ohjaajaan kanssa, tuettuna. Ohjaaja on taidoiltaan kehittyneempi henkilö ja voi kertoa esim. miten itse ratkaisee ongelmia ja millä tavalla päättelee/työstävää asioita. Eli tämä toimintamuoto pitää sisällään paljon vuorovaikutteisuutta oppijan ja ohjaajan välillä, metakognitiivisten taitojen opettelua jne. Esimerkiksi tilanteissa, joissa ryhdymme muovaamaan nuoren saduista kirjakielisiä versioita minä toimin kielen asiantuntijana ja resurssina, jota nuori voi taitojaan harjoittaessa hyödyntää.

Paljon on vielä kehitettävää ja ideoitavaa, ja olenkin vasta tämän kokeilun alkumetreillä. Edellä kuvailemieni ratkaisujen lisäksi olen kokeillut saduttamis-metodia myös siten, että kaksi luki- tai suomenkielen oppilasta kertoo ja kirjaa vuorotellen toistensa satuja, eli yhdistetään kuuntelun, puheen ja kirjoittamisen harjoitus. Toisinaan minä itse kerron tarinan, jonka oppilaat kirjaavat, jolloin kyseessä on perinteisempi saneluharjoitus. Olen joskus antanut suomenkielen opiskelijoille kotitehtäväksi miettiä, mikä voisi olla heidän juttunsa seuraavalla opetuskerralla ja pyytänyt heitä miettimään, etsimään ja listaamaan etukäteen mahdollisesti tarinassa tarvittavaa suomenkielen sanastoa. Perehdymme sitten ennen sadutusta oppilaan keräämään sanastoon ja mahdollisesti täydennämme sitä vielä, jonka jälkeen ryhdytään saduttamaan. Lisäksi olen ryhtynyt kokeilemaan saduttamista englannin kielen opiskelussa, johon voidaan kytkeä myös jo aiemmin kuvailemiani sanaston kartuttamis- ja kielioppitehtäviä. Saduttamista voidaan kokeilla myös sarjakuvan muodossa.

Seuraava projektini on kerätä yksittäisten oppilaiden satuja talteen pidemmällä aikavälillä ja seurata myös tätä kautta millä tavoin oppilaiden kielitaidossa on tapahtunut kehitystä, millaiseen kuntoutukseen on vielä tarvetta jne.

Kokeile saduttamista. Se tuo mielekkään lisän opettamistyöhön. Itse olen kokeillut niin yksilö kuin pari saduttamistakin. Ja kun oppilaat tuottavat itse materiaalia, jonka pohjalta ryhdytään harjaannuttamaan taitoja he usein sitoutuvat myös toimintaan paremmin. Kokevat kenties, että tämä on tärkeä asia, eikä mitään joka pitää tehdä vain siksi kun opettaja käskee. Myös levottomuus ja työrauhan häirintä luokassa näyttää vähentyvän kun opetuksessa silloin tällöin käytetään myös tällaista oppilaslähtöistä materiaalia. Vastaavanlaisia kokemuksia on parilla muullakin opettajan työtä tekevällä. Tein myös erityisopetuksessa olleille oppilaille kevään korvilla oman lehden jonne laitoin kultakin tarinoineelta oppilaalta yhden tarinan. Tästä kaikki olivat hyvin ilahtuneita. Kokeile saduttamista myös muissa yhteyksissä ja saduta lastasi, elämänkumppaniasi, ystävää. Saatat iloisesti yllättyä!

Lapset kertovat -hankkeen sivujen alkuun

Yhteyshenkilö: