Lapset luovat kertomakulttuuria 28.9. 2001
Suomen Akatemian kulttuuritapahtumassa

LEHTITIEDOTE

TIEDE JA TIETO KULTTUURINA
Suomen Akatemian tilaisuus 28.9.2001 Helsingissä

Lapset ja nuoret tiedontuottajina

Monika Riihelä, valt. tri, psykologi. Stakes. Mitä teemme lasten kysymyksille matematiikan ja
luontoilmiöiden opetuksessa?
Reeli Karimäki, fil. maist, folkloristi. Helsingin yliopisto. Lasten tiedontuottamistavat leikeissä
Liisa Karlsson, kasv. tri, tutkija. Helsingin yliopisto. Lapset tiedontuottajina sadutusmenetelmää käyttäen

Opetukseen, kasvatukseen ja lapsitutkimukseen on tulossa uusia innovaatioita yllättävältä suunnalta. Pienten lasten tiedontuottamistapoja on viime aikoina löytynyt useita ja lasten oman kulttuurin tuotteet, kuten tarinat, leikit, laulut ja kuvat ovat piiloistaan tulleet esille ja aikuisille näkyvämmiksi.
Pienen ihmisen kasvamisessa on jo pidempään korostettu sen kulttuurin merkitystä, johon hän syntyy. Mutta olemassa olevan kulttuurin huomioiminen ei vielä riitä ymmärtämään lasten elämää ja heidän kasvamistaan aikuisiksi. Vasta nyt, erityisesti vauvatutkijoiden (esim. Trevarthen 1979 ja L.A. Petitto 2001) ansioista on löytymässä yhä uusia lasten tiedontuottamistapoja. Uutta on myös lasten oman kulttuurin erityisluonteen hyväksyminen aikuisten kulttuurin rinnalle (kts. Lapset kertovat -tutkimushankkeet netissä). Lasten kysymysten huomioiminen, heidän leikkien yhteistoiminnallisuuden havaitseminen ja heidän puheensa tallentaminen tarinoina sadutusmenetelmän avulla tuovat aikuisten näköpiiriin lasten omia kulttuuritekoja, heidän erityisosaamisensa.
Perinteinen neuvonta-, kasvatus- ja opetuskulttuuri korostavat työntekijän kyselevää työotetta. Väitöstutkimuksessa (Riihelä 1996, Mitä teemme lasten kysymyksille?) on voitu osoittaa, että tässä kulttuurissa jäävät lasten omat pohdinnat ja kysymykset taustalle. Kyselevä opetustapa on iältään jo tuhansia vuosia vanha. Voisi väittää, että sen vaikutuksen piirissä olemme kaikki kasvaneet. Aikuisten luontainen ja perinteinen toimintatapa on antaa tietoja lapsille, opastaa heitä ymmärtämään, rohkaista heitä itseluottamukseen ja kasvattaa heitä sosiaalisiksi. Tämä itsestäänselvyytenä pidetty tapa huolehtia jälkikasvusta on estänyt näkemästä niitä tiedontuottamistapoja, joita lapset hallitsevat syntymästään asti, jopa sitä ennen. Se on myös estänyt havaitsemasta niitä vahvuuksia, mm. erityisinä kulttuuritekoina, joita lapsilla on. Näitten asioiden korostaminen ei kuitenkaan tee aikuista merkityksettömäksi. Sen sijaan lasten ja aikuisten välinen aito vuorovaikutus saa uutta ulottuvuutta ja toisenlaista sisältöä. Siinä vuoropuhelussa ovat niin aikuinen kuin lapsi antavina ja saavina osapuolina. Lapsi saa mm. turvallisuutta, aikuinen inspiraatiota. Lapsi saa huolenpitoa, aikuinen uusia näkökulmia. Ja molemmat löytävät toisistaan keskustelukumppanin.
Keskustelu pienten lasten oppimaan oppimisesta on tänä päivänä tärkeällä sijalla. Lasten tiedontuottamistapojen huomioiminen on vasta tulollaan. Tiedon tuottaminen ei tarkoita vain tiettyä tapaa oppia. Tuottaessaan uutta tietoa ihminen sekä oppii että opettaa. Tietoa tuotettaessa tapahtuu myös jotakin, jota ei voida katsoa kuuluvan perinteiseen oppimiseen. Tiedontuottaminen synnyttää uusia innovaatioita, tai yllättäviä variaatioita, yhdistelmiä, oivalluksia. Syntyy uusi sana, sävel, liikesarja tai yhteinen leikki. Tietoa tuotettaessa tehdään sellaista, jota ei olla ennen tehty. Silloin ei olla varsinaisesti opettelemassa uutta asiaa, vaan oivaltamassa, keksimässä, luomassa jotakin erityistä ja ainutlaatuista. Kun lapset ja nuoret tuottavat tietoa syntyy uutta niin henkilökohtaista kuin jaettuakin kulttuuria, keksintöjä, käsitteitä, satuja, tarinoita, tanssia, sävellyksiä, kuvia, rakennelmia ja lukematon määrä leikkejä.
Sikiöiden ja vauvojen tiedontuottamistavoista on mm. löydetty seuraavanlaisia (mm. Trevarthen 1997, Stern 1996, Petitto 2001):
- 4½ kuukautta vanha sikiö osaa jo keskittyä kuuntelemaan.
- Sikiö erottaa eri sävelmiä toisistaan, samoin kuin isän, äidin ja sisarusten äänet.
- Vastasyntynyt vertailee eroja ja yhtäläisyyksiä ja yhdistää havaintonsa, hankkii tunneperäisiä ja
järkeileviä kokemuksia.
- Matkimisen valmius on syntymästä asti vahva.
- Vastasyntynyt on herkistynyt kommunikoinnin vuorotteluun ja leikkiin.
- Käsillään pieni vauva "soittaa" kuulemansa kielen rytmin, eräänlaista jokeltelevaa tanssia.
- Vauvalla on utelias ja kysyvä mieli.
- Vauva on aktiivisessa vuorovaikutuksessa ihmisten ja ympärillä olevien ilmiöiden kanssa.
- Pienellä lapsella on omia henkilökohtaisia teemoja, tai tarinoita, joita hän kuljettaa mukanaan.

Nämä vauvatutkijoiden löydökset haastavat meitä, jotka toimimme varttuneempien lasten kanssa, perehtymään lasten moninaisiin tiedontuottamistapoihin ja siihen kulttuuriin, jota he päivittäin luovat yksin ja ryhmissä. Tänään ei enää riitä, että toimitaan lasten kanssa vain aikuisten suunnitelmien mukaisesti. Pedagogisten kysymysten rinnalle tarvitaan lasten aloitteita ja heidän kysymyksiään työn suunnittelun pohjaksi. Työtapoja muuttamalla lasten aktiivisuus pääsee oikeuksiinsa. Lapsille matematiikka ja luonnontiedot ovat salaisuuksia aarrearkuissa, joita pitää metsästää ja joita voi muuttaa uusiksi oivalluksiksi, leikeiksi ja saduiksi.
Lapsiryhmien ehkä suurimpiin vahvuuksiin kuuluu heidän ehtymätön leikkikulttuurinsa. Monissa leikkitutkimuksissa on tuloksena ollut, että leikit olisivat sisällöllisesti köyhtymässä tai jopa loppumassa (esim. Kalliala 1999). Helsinkiläisten ja tallinnalaisten 7 - 12 -vuotiaiden koululaisten kuvittelu ja roolileikkejä käsittelevään väitöstyöhön kerätty aineisto antaa toisenlaisen kuvan (Karimäki 2000). Tutkimuksen yli 1500 leikkikuvausta osoittaa, etteivät leikit suinkaan ole sisällöllisesti köyhiä tai häviämässä, ne ovat vain piilossa aikuisten katseilta lapsen todellisuudessa, lapsen maailmassa.
Leikin todellisuus on yhteisöllinen, yksilöiden välillä tapahtuva, muttei silti sama kuin ulkomaailma. Leikin vyöhykkeelle lapsi kokoaa esineitä ja ilmiöitä ulkomaailmasta ja käyttää niitä leikkiessään yhdistäen henkilökohtaisen ja ulkoisen todellisuuden vaikutelmat. Leikin todellisuus on totta leikin ajan, vastaavalla tavalla kuin sadun maailma.
Monet tutkijat (mm. Strandell 1995, Corsaro 1997, Enerstvedt 1998) ovat osoittaneet lasten oman kulttuurin omaleimaisuus juuri leikin ja luovuuden alueilla. Lasten yhdessä tai yksin syntyneitä tuotoksia luodaan ja eletään tätä hetkeä varten. Lapselle leikki on usein jotain niin omaa, ettei hän halua jakaa sitä aikuisen kanssa. Leikki on olennainen osa lapsen maailmaa, mutta on kuitenkin muistettava, etteivät aikuiset ja lapset elä ainoastaan erillisissä maailmoissa. Me jaamme saman maailman. Leikeissään lapset tuottavat tietoa toisilleen, siis leikkijöiden kesken.
Kasvatuksen ja opetuksen toimintakulttuurin muuttamiseksi tarvitaan uusia työmenetelmiä. Suomalainen sadutus-menetelmä (storycrafting method) on väitöstutkimuksessa (Karlsson 2000, Lapsille puheenvuoro. Ammattikäytännöt perinteen murroksessa) osoitettu tehokkaaksi lasten maailmaa näkyväksi tekeväksi toimintatavaksi, joka muuttaa työyhteisön vuorovaikutustapoja ja tuo uudenlaista kuuntelua aikuisten ja lasten välisiin suhteisiin. Tutkimus osoitti, että toimintakulttuurin muutokset, lasten oman kulttuurin esiin nostaminen ja työntekijöiden keskinäinen reflektointi vaikuttivat yhdessä kasvatus- ja opetustoiminnan laadun parantamiseen, viihtyvyyden ja kaikkien osapuolten aktiivisuuden nousuun. Myös työntekijöiden käsitykset lapsesta muuttuivat. Sadutusmenetelmää käyttäen lasten vahvuudet ja luovuuden monet alueet tulivat merkittäviksi. Työntekijät eivät, kuten aikaisemmin, pitäneet oman toimintansa päämääränä auttaa osaamatonta ja ongelmaista lasta. Löydettyään lasten osaamisen alueet ja heidän oman luovan kulttuurinsa, työn suunnittelu muuttui lasten vahvuuksien ja aktiivisuuden korostamiseksi. Työtä ryhdyttiin suunnittelemaan yhdessä lasten kanssa ja lasten tiedontuottamistavat saivat oman merkittävän paikkansa niissä instituutioissa, joissa lapset viettävät arkipäivänsä. Kasvamisen ja oppimisen vahvana juonteena nähtiin myös lasten uuden kulttuurin luomiprosessit.

Lähteet:
Karlsson, L. 2000. Lapsille puheenvuoro. Ammattikäytännön perinteet murroksessa. Helsingin yli-opiston kasvatuspsykologian tutkimusyksikkö -tutkimuksia 1/2000. Stakes. Edita. Helsinki.
Petitto, L. A. & Marentette, P. 2001. Language rhythms in baby hand movements. In Nature: Inter-national weekly journal of science. Vol. 413, s. 35.
Riihelä, M. 1996. Mitä teemme lasten kysymyksille? Lasten ja ammattilaisten kohtaamisten mer-kitysulottuvuuksia lapsi-instituutioissa. Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian laitos. Stakes -tutkimuksia 66. Jyväskylä: Gummerus.
Riihelä, M. 2000. Leikkivät tutkijat. Filminova. Stakes. Edita. Helsinki.
Rutanen, N.; Riihelä, M. (toim.). 2000. Kivi ois muurahaiselle vuori. Pienten lasten käsityksiä ma-tematiikasta ja luontoilmiöistä. Stakes. Edita. Helsinki.
Stern, D.1992. Maailma lapsen silmin - mitä lapsi näkee, kokee ja tuntee. Juva: WSOY.
Trevarthen, C. (1979). Communication and cooperation in early infancy. A description of primary intersubjectivity. Teoksessa M. Bullowa (toim.). Before speech. The beginning of interpersonal communication. Cambridge: Cambridge University Press, 321 - 347.

Yhteystiedot:
Monika Riihelä:  gsm: 050 543 3840
Reeli Karimäki: reeli.karimäki@saunalahti.fi gsm: 050 583 4449
Liisa Karlsson: liisa.karlsson@helsinki.fi gsm: 040 835 8951

Takaisin Suomen Akatemian tilaisuuden sivulle

Lapset kertovat -hankkeen sivujen alkuun

Yhteyshenkilö: