Lapset luovat kertomakulttuuria 28.9. 2001
Suomen Akatemian kulttuuritapahtumassa

Leikki on lapsen maailma

Lasten tiedontuottamistavat leikeissä
Esitelmä seminaarissa
KULTTUURI 2001
Taideteollinen korkeakoulu, LUME-keskus 28.09.2001
Reeli Karimäki
Helsingin yliopisto Folkloristiikan laitos

1. JOHDANTO

Useissa leikkitutkimuksissa on pelätty tai annettu ymmärtää, että leikit olisivat sisällöllisesti köyhtymässä tai jopa loppumassa. Tutkimusaineistoni, jonka olen kerännyt 7-12-vuotiaiden helsinkiläisten ja tallinnalaisten koululaisten kuvittelu ja roolileikkejä käsittelevään väitöskirjatyöhöni antaa toisenlaisen kuvan. Vuonna 2000 keräämäni yli 1 500 leikkikuvausta käsittävä aineisto osoittaa, etteivät leikit suinkaan ole sisällöllisesti köyhiä tai häviämässä, ne ovat vain piilossa aikuisten katseilta lapsen todellisuudessa, lapsen maailmassa.

Tutkimusaineistoni on kerätty teemakirjoituttamisen ja teemahaastattelujen avulla. Teemakirjoitutin Helsingissä 503 lasta, neljästä eri koulusta ja Tallinnassa 297 lasta kahdesta koulusta.
Teemahaastatteluja tekivät folkloristiikan opiskelijat viime keväänä, ja siihen osallistui 82 lasta, lapset ovat samoja, joita myös teemakirjoitutuin. Tallinnassa haastattelut on tarkoitus tehdä ensi keväänä.

Lapsilla ei ollut vaikeuksia keksiä leikkiä mistä kirjoittaa. Minusta vaikutti silti, että he pitivät tehtävästä, tosin joissain luokissa kuului ensi huuto "ei me mitään leikitä!". Silloin vetosin lapsiin, että minulle on oikeasti tärkeää saada tietää leikeistä, ja ettei niitä kukaan muu kuin minä juuri siinä koulussa lue, jolloin he muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta alkoivat kirjoittaa. ( Sain myös kommentteja isompien lasten palauttaessa papereitaan "minne tämän häpeäpaperin saa laittaa" tai "et kyllä näytä tätä meidän luokkalaisille, muuten mä kuolen".)

Lasten tiedontuottamistavat kotileikeissä

Noin 20 % leikkiaineistojeni leikeistä voidaan määritellä koti- ja perheleikkeihin kuuluviksi. On tuhansia erilaisia tapoja leikkiä kotileikkiä. Kotileikin toteuttamisvaihtoehtojen monimuotoisuus on taannut leikin jatkuvan suosion. Kotileikin idea pysyy saman riippumatta siitä kenen tai keiden kotia leikitään. Ihmishahmotkaan eivät ole kotileikissä välttämättömyys, vaan ne voidaan vaihtaa oikeastaan mihin vain, kuten kinderyllätyksiin (eli suklaamunista saataviin pikkuleluihin), pikkueläimiin, kiviin, peikkoihin, superpalloihin tai pehmoleluihin. Tämäkään ei aiheuta oleellisia muutoksia kotileikin kulkuun.

esim. Maatilakoti

Maatilakoti (10 v virolainen tyttö)

Se on ulkoleikki. Leikkiin tarvitaan paljon kiviä, pehmoleluja, puun oksia, sammalta, kastanjoita, tammenterhoja ja kaikkea sellaista. Sitä leikkiä leikitään näin. Kivistä tehdään rajat, puunoksista maja/kota, sammalesta tulee lattia. Ruoka ja eläimet ovat: kastanja on perunaa, tammenterhot on porkkanoita, kävyt on kukkoja ja kanoja, tammenterhot ovat kananmunia. Me teemme myös torin. Siinä leikissä on kaikkea sitä, mitä yleensä on maatilalla tai kotona. Meitä lapsia on 7, jotka leikimme tätä leikkiä. Mutta sitä voi leikkiä yksin tai kaksin, ja siinä voi olla enemmänkin ihmisiä. Leikkijöiden nimet ovat Kärt, Liina, Jaanika, Jaana, Hedwi, Gregor ja minä. Vain yksi poika on leikissä mukana eli Gregor. Me leikimme sitä kesällä. Aina mukana leikissä on Liina ja minä sekä leluni Kirahvi ja Mehiläinen. Olemme itse keksineet tämän leikin.

Päiväkoti-ikäisten lasten kotileikissä on tutkimusten mukaan (ks. Strandell 1995) perusyksikkönä äiti ja lapsi, mutta perhe kasvaa leikkiöiden mieltymysten mukaan sisaruksilla ja eläimillä ja isovanhemmilla ja joskus jopa isälläkin. Kotileikkinä on perinteisesti (Kalliala 1999) pidetty leikkejä, joissa lapset ja nuket ovat perheenjäseniä, ja kokevat yhdessä arkielämäntilanteita.

Tutkimusaineistostani käy ilmi, ettei ole harvinaista, että kouluikäiset lapset laajentavat kotileikin käsittämään monia perheitä ja sukuja. Useat lapset kertovat myös leikkivänsä nk. kaupunkileikkejä, jossa jokaisella on myös omat kodit, mutta tärkeää on kotien muodostama kaupunki kauppoineen, partureineen, poliisilaitoksineen jne. Ideana tässä leikissä on myös se, että jokaisella leikkijällä on kokonaiskuva siitä mitä kaupungissa tapahtuu.

Kaksi esimerkkiä

Seuraavassa videossa 8-9-vuotaat tytöt Emmi (äiti) ja Jenni (isä) leikkivät perinteistä kotia leikkipuiston metsässä Helsingissä. Tässä leikissä ei vanhemmilla ole lapsia, he asuvat kahdestaan, tekevät ruokaa, syövät, nukkuvat ja suomalaiseen tapaan he menevät myös saunaan ja juovat pullollisen olutta saunan jälkeen.

(Video on katkelma leikistä, tätä katkelmaa ennen, he ovat syöneet ja juoneet, siivonneet ja käyneet kävelyllä useaan otteeseen. Nyt he menevät saunaan ja tekevät saunavihdat. He istuvat mättäälle, joka on sauna, mutta isä (hattupäinen tyttö) palaa hakemaan jääkaapista oluet (eli metsästä löydetyn pahvisen olutlaatikon kannen) ja pullonavaajat. He heittävät löylyä ja hyppäävät uimaan. Saunan jälkeen he paistavat makkaraa uunissa (uunissa on joku vika), makkaroiden paistuessa, he menevät vierashuoneeseen nukkumaan muutamaksi sekunniksi. Tämä videonpätkä loppuu siihen, kun isä ja äiti alkavat syödä makkaroita salaattia, porkkanoita.) (Video Emmi ja Jenni)

Normaalia elämää - leikki

Tässä seuraavassa leikissä 11-vuotiaat helsinkiläispojat ovat laajentaneet kotileikin käsittämään koko kaupungin, mutta omien sanojensa mukaan he leikkivät 'kotia, sellaista normaalia elämää'. Tämä leikki ei ole mitenkään poikkeuksellinen, toisin sanoen useat muutkin samanikäiset kaverukset leikkivät tämäntyyppistä leikkiä. Tässä katkelma haastattelusta.

Pikku-Huopalahdessa on yksi rakennustyömaa, itse asiassa bensa-aseman takapiha, jossa aina leikkimme "kotileikkiä". Parkkipaikalta löytämillämme kärryillä ajoimme autoina leikkien ja etsimme niin sanotut "kodit", ne on pahvilaatikoita. Meitä on yleensä neljä poikaa ja meillä on kodit ja ammatit. Ei se meistä ole lapsellista, vaikka olemme jo 11 v. Minä olen pormestari, ja pormestari valitaan vaaleilla. Sitten on palopäällikkö ja poliisipäällikkö. Jos töppäilee liikenteessä, niin saa sakot. Meillä on keksityt vaimot ja sellaista, me kyläillään niiden kanssa ja seikkaillaankin. Oikeastaan leikimme "normaalia elämää".

Pojat eivät antaneet minun kuvat leikkiään vielä viimevuonna, mutta nyt suostuivat siihen, että kuvaisin heidän leikin muisteluaan, koska "se ei ole niin noloa!". Tämä leikki on niin hauska ja mielenkiintoinen, että haluan ilman muuta antaa leikkijöille kasvot.

(Videossa pojat muistelevat millaisia ammatteja heillä oli, millaisissa kodeissa he asuivat. Yksi pojista oli pizzataksin kuljettaja ja pizzat olivat pahvipyörylöitä, mutterit rahoja. He rakensivat myös bussin, johon otettiin matkustajia. Video loppuu siihen, että pojat miettivät mitä vaikeuksia heillä oli, ja toteavat että joskus leikki meni niin myöhään että isä haki heidät pois siletä, ja toinen vaikeus koski, sitä, että työmiehet saattoivat ajaa heidät kesken leikin pois, muttei kuitenkaan onneksi viikonloppuisin.)

Perhe ei tässä leikissä ole enää irrallinen saareke, vaan kiinteä osa koko yhteiskuntaa ja sen vallanrakenteita. Huolimatta siitä, että lasten leikkiperhe on jo osa leikkiyhteiskuntaa, ei kyse ole aikuiselämän opettelusta 'oikean elämän' harjoittelusta tai aikuisten matkimisesta, vaan lapset ovat luoneet oman yhteiskunnan, koska se on heistä hauskaa.. Tässä leikissä ei myöskään puuhata kotona. Perhe on enemmän ulospäinsuuntautunut. Näyttää siltä, että toimiminen kodin ulkopuolella ammatissa ja liikenteessä on tärkeämpää. Tosin kotia ja sen olemassaoloa korostetaan. Perhe on läsnä lasten maailmassa, lasten leikeissä, mutta ei vain traditionaalisissa muodoissa. Heidän leikeissään on havaittavissa kansanperinteen juuria, mutta lasten luomukset ovat tätä päivää ja kertovat siitä, miten he näkevät perheilmiöitä.

Mitä vanhemmista lapsista on kyse, sen selvemmin näkyvät perheen kytkökset muuhun yhteiskuntaan, työhön, liikenteeseen, hallitsemiseen.

Lopuksi

Leikin todellisuus on yhteisöllinen, yksilön ulkopuolella, muttei silti sama kuin ulkomaailma. Tälle vyöhykkeelle lapsi kokoaa esineitä ja ilmiöitä ulkomaailmasta ja käyttää niitä leikkiessään yhdistäen henkilökohtaisen ja ulkoisen todellisuuden vaikutelmat. Leikin todellisuus on totta leikin ajan, vastaavalla tavalla kuin sadun maailma.

Useissa tutkimuksissa (mm. Strandell 1995, Corsaro 1997, Enerstvedt) on jo voitu osoittaa lasten oman kulttuurin omaleimaisuus juuri leikin ja luovuuden alueilla. Lasten yhdessä tai yksin syntyneitä tuotoksia, kuten omia leikkejä eli lasten omaa kulttuuria luodaan ja eletään tätä hetkeä varten. Sitä ei ole tarkoitettu siirrettäväksi seuraaville sukupolville toisin kuin aikuisten luoma kulttuuri, joka on luotu usein juuri tulevaisuutta ajatellen. Leikeissä tietoa tuotetaan toisilleen, siis leikkijöiden kesken.

Leikkiessään lapsi elää omassa maailmassaan. Leikki on myös ainutlaatuinen tapa lapselle toteuttaa senhetkisiä ajatuksia ja käsitellä mieltä askarruttavia asioita.

Lähiympäristö kohdistaa lapsen käyttäytymiseen monenlaisia paineita myös leikkien suhteen, mm. yhteisön hyväksymän leikki-ikänormin ylittänyttä lasta voidaan paheksua. Yleensä helpointa on taipua ulkopuolisten painostuksen edessä, vaikka itse haluaisi tehdä toisin. (Korkiakangas 1996, 211). Myös toveriryhmän vaikutusta näkyvien leikkien loppumiseen on tuotu esiin (esim. Virtanen 1981, 71-74; Lipponen 1990, 105-106). Tämä käy vahvasti ilmi myös omasta aineistostani, josta näkyy lasten salailu omien leikkien suhteen. Lapset usein salaavat leikkinsä sekä vanhemmiltaan että luokkatovereiltaan ja niiltä ystäviltään joiden kanssa he eivät leiki. Lapsille oli hyvin tärkeää, etten näytä heidän kirjoittamiaan leikkikuvauksia heidän luokkatovereillensa tai opettajalle. Salailun ainoa syy tuskin on häpeä siitä, että vielä leikki, mutta se on luullakseni ainakin osasyy. Esimerkiksi tällaisia kommentteja oli kirjoituksissa, joita lapset minulle palauttivat.

"Älä vaan kerro tai näytä tätä kellekään täällä koulussa, ne nauraa, jos saa tietää minun tekevän nukenvaatteita vielä 11 vuotiaana, mutta minä leikin niin kauan kun minua huvittaa!" S005bt6

Aikuisen on vaikea arvostaa lasten leikkiä ja toimintaa "sinänsä", liittämättä sitä johonkin, johon sen pitäisi johtaa, kuten seuraavaan kehitysvaiheeseen. Leikkiä pidetään ikään kuin oikean elämän harjoitteluna, jolloin sen varsinainen hyöty realisoituu myöhemmin. Sitä mitä leikissä todella tapahtuu, pidetään harvemmin sellaisenaan merkityksellisenä. Myös oma tutkimusaineistoni on tästä hyvä esimerkki. Se on osoittanut etteivät vanhemmat tiedä juuri mitään lastensa leikeistä eivätkä ainakaan niiden sisällöstä. Lapset ovat itse sitä mieltä etteivät vanhemmat ole kiinnostuneita lastensa tekemisistä saati sitten leikeistä, toisaalta ei lasten mielestä vanhempien kuulukaan niistä tietää. Tutkimukseeni osallistuneet lapset eivät ole oma-aloitteisesti kertoneet leikeistään vanhemmilleen. Esimerkiksi kysyessäni pojilta, mitä mieltä heidän vanhempansa ovat juuri tuosta "normaalia elämää" leikistä, he vastasivat minulle "ootsa hullu, ei ne mitään tiedä, ne luule että me ollaan pyöräilemässä!" He epäilivät useaan otteeseen minunkin aitoa kiinnostustani heidän leikkejään kohtaan, mieleen jääneimmän kommentin esitti 11-vuotias poika Itäkeskuksen peruskoulusta "sua ei voi ihan totta oikeesti kiinnostaa leikit, vai voiko, eiku nyt mä tajuun, sulle maksetaan siitä!".

Lapselle leikki on usein jotain niin omaa, ettei sitä haluta jakaa aikuisen kanssa. Leikki on olennainen osa lapsen maailmaa, mutta on kuitenkin muistettava, etteivät aikuiset ja lapset elä ainoastaan erillisissä maailmoissa, me myös jaamme saman maailman.

Takaisin Suomen Akatemian tilaisuuden sivulle

Lapset kertovat -hankkeen sivujen alkuun

Yhteyshenkilö: