KÄSITTEITÄ

mainstream-mediakasvatus
Mediakasvatuksen "valtavirta"-suuntaus on koostunut joukkoviestinnästä (mass media based communication) ja kasvatustieteestä (educational sciences). Tässä viitekehyksessä mediakasvatuksen keskeinen tehtävä on tarjota kansalaisille riittävä medialukutaito. (pohjautuen Tella 1998, 91–92.)
teleloginen tulkinta mediakasvatuksesta
Teleloginen tulkinta mediakasvatuksesta pohjautuu kasvatustieteeseen. Taustalla on näkemys mediasta ennen kaikkea digitaalisena mediana (uusmedia; telemaattiset viestintävälineet; moderni tieto- ja viestintätekniikka). Telelogisuus on kolmas viestinnän muoto monologisuuden ja dialogisuuden rinnalla. (Telelogic communication as a computer-mediated human communication.)
(pohjautuen Tella 1997, 15–16; Tella & Mononen-Aaltonen 1998, 11.)
verkko-opetus
Verkko-opetuksella viitataan opetukseen, opiskeluun ja oppimiseen, jota tuetaan tietoverkkojen, erityisesti Internetin kautta saatavilla aineistoilla (Tella 2001, 5).
medialukutaito
Medialukutaito on perinteisen lukutaidon laajennus - kyky lukea, analysoida, arvioida ja tuottaa mediatekstejä (Tella 1997, 13). Medialukutaito-käsite on saanut rinnalleen myös laajempia media-alkuisia käsitteitä kuten mediasivistys ja mediataito (media proficiency), kun halutaan korostaa pelkkää (vastaanottavaa) lukutaitoa laajempaa näkemystä.
joukkoviestintä
Joukkoviestintä on sanomien välittämistä suhteellisen suurelle, ennalta rajaamattomalle yleisölle (Kunelius 1998, 15).
didaktiikka
Didaktiikka on opetus-opiskelu-oppimisprosessia tutkiva tiede (Uljens 1997, 43; ks. myös Vesterinen ym. 2006).

Lähteet

Kunelius, R. 1998. Viestinnän vallassa. Johdatusta joukkoviestinnän kysymyksiin. Juva: WSOY.

Tella, S. 1997. Media and Man—On Whose Terms? Aspects of Media Education. In Tella, S. (ed.) Media in Today's Education. Part 1. Proceedings of a Subject-Didactic Symposium in Helsinki on Feb. 14, 1997. Department of Teacher Education. University of Helsinki. Research Report 178, 11–21. [http://www.helsinki.fi/~tella/178mediaedu.html]

Tella, S. 1998. The Concept of Media Education Revisited: From a Classificatory Analysis to a Rhizomatic Overview. In Tella, S. (ed.) Aspects of Media Education: Strategic Imperatives in the Information Age. Media Education Centre. Department of Teacher Education. University of Helsinki. Media Education Publication 8, 85–150. [http://www.helsinki.fi/~tella/mep8tella.html]

Tella, S. 2001. Verkko-opetuksen lahtokohtia ja perusteita. Teoksessa Tella, S., Nurminen, O., Oksanen, U. & Vahtivuori, S. (toim.) Verkko-opetuksen teoriaa ja käytäntöä. Trio-projektin loppuraportti.
[http://www.edu.helsinki.fi/media/trio/loppuraportti/tella.pdf]

Tella, S. & Mononen-Aaltonen, M. 1998. Developing Dialogic Communication Culture in Media Education: Integrating Dialogism and Technology. Media Education Centre. Department of Teacher Education. University of Helsinki. Media Education Publications 7. [http://www.helsinki.fi/~tella/mep7.html]

Uljens, M. 1997. School didactics and learning. Hove, East Sussex: Psychology Press.

Vesterinen, O., Vahtivuori-Hänninen, S., Oksanen, U., Uusitalo, A. & Kynäslahti, H. 2006. Mediakasvatus median ja kasvatuksen alueena – Deskriptiivisen mediakasvatuksen ja didaktiikan näkökulmia. Kasvatus 37 (2), 148–161. >> abstraktiin

>> Verkkoluennot-sivulle

tekniikka ja teknologia
"Tekniikka (engl. technology; joskus technique tai technics) on taito tai keinot saavuttaa jokin päämäärä tai suorittaa jokin tehtävä. Tekniikka voi viitata sekä tekniseen välineeseen tai sovellukseen mutta myos taitoon käyttää niitä taidokkaasti. Näin ollen esimerkiksi käsite ’tieto- ja viestintätekniikka’ (information and communication technologies; ICTs), joka on ollut lähes vakiokäsite kasvatus- ja opetusalalla 1990-luvun puolivälistä, sisältää sekä eri tekniset välineet ja sovellukset että myös ajatuksen niiden taitavasta käytöstä, samoin kuin esimerkiksi opetustekniikka sisältää taidon käyttää erilaisia opetukseen soveltuvia välineitä oivaltavasti hyväkseen. Teknologia (engl. technology) on alun perin merkinnyt suomen kielessä oppia raaka-aineiden jalostusmenetelmistä, mutta myös oppia tekniikan menetelmistä ja hyväksikäytöstä. Nykysuomessa se on yhä yleisemmin alkanut merkitä, osaksi englannin kielen vaikutuksesta, myös yksittäisiä teknisiä välineitä." (Tella & Ruokamo 2005, 5)
opetus, opiskelu, oppiminen
Uljensin (1997, 39) mukaan oppimiseen ei voida vaikuttaa suoraan opetuksella vaan ainoastaan opiskelijan aktiivisen opiskelutoiminnan kautta. Opiskelu on aktiivista ja mahdollisesti tiedostettua mutta itse oppiminen passiivista (Kansanen ym. 2000, 15). Oppijakaan kun ei voi vain päättää jonkun asian oppimista vaikka hän kuinka siihen pyrkisi. Yleistäen voi todeta, että 1970- ja 1980-luvun alun didaktiikassa opetuksen määrittelyjen katsottiin sisältävän myös oppimisen; opetuksesta ei katsottu voitavan puhua, jollei siihen samalla sisällytetty oppimisen käsitettä. 1980-luvulla ja erityisesti 1990-luvun alkupuolella voimistui erityisesti kognitiivisen psykologian ansiosta käsitys oppimisen keskeisyydestä. Alettiin puhua lähes yksinomaan ja mantranomaisesti oppimisesta ja oppimisympäristöistä, samalla kun opetus, opettaja ja opettaminen julistettiin lähes pannaan. (Tella 2001, 5–8.) Nykyään on voimistumassa didaktiikan kokonaisvaltainen näkemys opetus-opiskelu-oppimisprosessista, joka erottelee nämä kolme tekijää tarkemmin kuin on aiemmin erotettu.
opetus-, opiskelu- ja oppimisympäristöt
Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttöön liittyen tietoverkkojen ja lähiopetuksen yhdistelmänä rakennettua tilaa tai ympäristöä on kutsuttu toiminnasta ja toimijasta riippuen opetusympäristöksi, opiskeluympäristöksi ja ehkä yleisimmin oppimisympäristöksi (Nevgi ym. 2002, 10). Mediakasvatuksen viitekehyksessä kuitenkin opiskeluympäristö tarkoittaa yleistäen niitä fyysisiä olosuhteita, joissa opiskeluprosessi tapahtuu, olipa se sitten luokassa, kotona, kirjastossa tai verkkoympäristössä. Vastaavasti oppimisympäristö viittaa ensinnä oppijan omassa päässään muodostamaan mentaalimalliin ulkoisesta todellisuudesta. Oppimisympäristönä voi olla myös se dialogi, jota oppija tai yleensä yksilö käy ympäristönsä kanssa, siis sekä muiden ihmisten että myös käytettävissä olevan tekniikan kanssa. (Tella 2001, 11–12.)
(didaktinen) verkkoympäristö
Verkkoympäristössä viestintä edustuu tekniikan, medioiden ja erilaisten sovellusten kautta. Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttöön liittyessä verkkoympäristö on yhteisnimitys opetus- ja opiskeluympäristöille. Ryhmätyöohjelmat (kuten BSCW ja Optima) ovat yksi esimerkki verkkoymparistoistä. Ryhmätyöohjelmien rantautuessa yliopisto-opetukseen niiden ongelmia käytön kannalta olivat luotettavuus, verkossa tapahtuvaan viestintään pohjautuvan toimintakulttuurin puute ja verkkoympäristöjen suunnittelijoiden heikot pedagogiset taidot sekä mahdollisesti kurssien vetäjien heikot tekniset taidot.
Didaktinen verkkoympäristö liittyy verkko-opetuksen käsitteeseen ja verkkoympäristön pedagogisesti painotettuun käyttöön. Didaktisen verkkoympäristön käsite nousee mediakasvatuksesta. Se käsittää sekä verkossa olevat materiaalit että muun ei-verkkopohjaisen materiaalin, painetun ja digitaalisen. (Tella 2001, 11–12.)
virtuaalisuus, simulaatio
Virtuaalisuus nähdään toisaalta reaalimaailman ja toisaalta mahdollisiin maailmoihin viittaavana ilmiönä (Kynäslahti 2001, 61–73). Virtuaalisuus tarkoittaa mahdollista tai kuviteltavissa olevaa tilaa, joka rakennetaan tietoverkkojen ja tekniikan avulla. Virtuaaliseen viitataan usein, kun jostain ilmiöstä saadaan tieto- ja viestintätekniikan avulla havaintoja ja aistimuksia, jotka muistuttavat lähes samoilta kuin todellisuudessa. (Nevgi ym. 2002, 13.) On kuitenkin muistettava, että virtuaalisuus ilmiönä palautuu kauas taakse päin. Esimerkiksi barokin ajan kirkkoarkkitehtuurissa kirkko rakennettiin ja sisustettiin "maanpäällisiksi taivaaksi" (Huhtamo 1995, 31–32).
Simulaatio liittyy todelliselta tuntuvan ympäristön luomiseen. Kyse voi olla todellisen maailman kopiosta (esim. lentosimulaatio ja ydinvoimalan toimintoja harjoiteltaessa käytettävät simulaatiot) tai fantasiamaailman surrealistisesta ympäristöstä (esim. digitaaliset kolmiulotteiset pelit). (Kynäslahti 2001, 68.)
Computer Supported Collaborative Learning (CSCL)
Tietokoneavusteinen yhteisöllinen opiskelu ja oppiminen. Yhteisöllisen opiskelun perustana on tietyn ryhmän samansuuntaiset tavoitteet ja yhteinen toimintakulttuuri. Yhteistoiminnallinen opiskelu sen sijaan on eräänlainen vuorovaikutusrakenne, joka on tarkoitettu helpottamaan johonkin tuotokseen pääsemistä ja päämäärän saavuttamista. Ryhmän opiskelu verkossa (tietokoneavusteisesti) voi siis olla samaan aikaan sekä (vuorovaikutuksen järjestämisen kannalta) yhteistoiminnallista että (yhteiseen tavoitteiseen pyrkivää) yhteisöllistä opiskelua. (Vahtivuori 2001, 6–7.)
CSCL-konferenssin kotisivu >> http://www.isls.org/cscl2007/
globalisaatio
Globalisaation yksi suomennos on maailmanlaajuistuminen (ks. Beck 1999, 11). Kasitettä voidaan määritellä monesta näkokulmasta, mutta usein globalisaatioon liitetään kansainvälistyminen ja kulttuurien kohtaaminen ja sulautuminen.
Globalisaatiota käsittelevä verkkosivusto >> www.globalisaatio.net

Lähteet

Beck, U. 1999. Mitä globalisaatio on? Virhekäsityksiä ja poliittisia vastauksia. Tampere: Vastapaino.

Cuban, L. 2001. Oversold and underused: Computers in the classroom. Cambridge, MA: Harvard University Press.
[http://www.hull.ac.uk/php/edskas/Cuban%20article%20-%20oversold.pdf]

Huhtamo, E. 1995. Virtuaalitodellisuuden diskursiiviset kohtalot. Teoksessa Huhtamo, E. (toim.) Virtuaalisuuden arkeologia: Virtuaalimatkailijan uusi käsikirja. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 18–35.

Kansanen, P., Tirri, K., Meri, M., Krokfors, L., Husu, J. & Jyrhämä, R. 2000. Teacher's Pedagogical Thinking - Theoretical Landscapes, Practical Challenges. American University Studies series XIV Education, vol. 47. New York: Peter Lang.

Kynäslahti, H. 2001. Act Locally, Th/Link Translocally: An Ethnographic View of
the Kilpisjärvi Project. University of Helsinki. Department of Teacher
Education. Media Education Publication 10.
[http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/kas/opett/vk/kynaslahti/actlocal.pdf]

Nevgi, A., Kynaslahti, H., Vahtivuori, s., Uusitalo, A. & Ryti, K. 2002. Yliopisto-opettaja verkossa – taidot puntarissa. Verkko-opettajien osaamisalueiden ja tarjolla olevien tukipalveluiden kartoitus. Helsingin yliopisto. Kasvatustieteen laitos.
[http://www.virtuaaliyliopisto.fi/data/files/tapahtumat/vvyop03/svoppa.pdf]

Tella, S. 2001. Verkko-opetuksen lähtokohtia ja perusteita. Teoksessa Tella, S., Nurminen, O., Oksanen, U. & Vahtivuori, S. (toim.) Verkko-opetuksen teoriaa ja käytäntöä. Trio-projektin loppuraportti. [http://www.edu.helsinki.fi/media/trio/loppuraportti/tella.pdf]

Tella, S. & Ruokamo, H. 2005. Monitieteinen mobiiliverkko-opetus, -opiskelu ja oppiminen: MOMENTS-projektin integroitu metamalli. Teoksessa Tella, S., Ruokamo, H., Multisilta, J. & Smeds, R. (toim.) Opetus, opiskelu, oppiminen: Tieto- ja viestintatekniikka tiederajat ylittävissä konteksteissa. Lapin yliopisto. Kasvatustieteiden tiedekunta. Mediapedagogiikkakeskus. Lapin yliopiston kasvatustieteellisiä julkaisuja 12, 5–31.

Tella, S., Vahtivuori, S., Passi, A., Wager, P. & Oksanen, U. 2001. Verkko-opetuksessa – opettaja verkossa. Helsinki: Edita.

Uljens, M. 1997. School didactics and learning. Hove, East Sussex: Psychology Press.

Vahtivuori, S. 2001. Kohti yhteisöllisen ja kokemuksellisen verkko-opetuksen suunnittelua - käyttäjät suunnittelun polttopisteessä. Teoksessa Tella, S., Nurminen, O., Oksanen, U. & Vahtivuori, S. (toim.) Verkko-opetuksen teoriaa ja käytäntöä. Trio-projektin loppuraportti. [http://www.edu.helsinki.fi/media/trio/loppuraportti/vahtivuori.pdf]

>> Verkkoluennot-sivulle