Ympäristö on ihmisen kasvun kehys Laura Vaara (2002) erottaa Arto Haapalan (1995) määritelmän: ympäristö on ihmistä ympäröivien asioiden nimetty ja järjestynyt kokonaisuus, jolla on ihmiselle aina merkitys. Ympäristön syntyminen, merkityssuhteen rakentuminen, edellyttää objektien tunnistamista ja ymmärtämistä. Yksilölle merkityksellinen ympäristö on tuuttuudesta syntynyt elämismaailma, elämisen ja arjen ympäristö. Ympäristö eletään aistien avulla Kokemuksia tarkastellaan, verrataan keskenään ja selvitetään niiden merkityksiä elossa pysymisen ja elämisen kannalta. Aisteista näköaisti käsittelee runsaasti materiaalia kaiken aikaa. Sen on usein tarpeen tapahtua nopeasti. On verrattava kuvia ja hahmoja aiemmin nähtyihin ja selvitettävä saman tien niiden merkityksiä itselle. On saatava selville, onko nähty tuttu ja turvallinen vai outo ja kenties vaarallinen. Nopeaan hahmon merkitysten selvittämiseen skeemat ovat oivallinen apu. Ne toimivat yksinkertaistettuina malleina, joihin uutta informaatiota on helppo verrata ja pian päättää kuinka suurta ponnistusta on tarpeen varata uuden kohtaamisen tilanteeseen.

Itselleni sana ”koti” on ollut koko lapsuuden ja nuoruuden juuri se tietty talo, jossa olin tuolloin aina asunut vanhempieni ja sisarusteni kanssa. Nyt ”kotini” on puolestaan eräs valkoinen talo Keravanjoen varrella. Sana ”koulu” taas merkitsi minulle ensisijaisesti yhtä tiettyä vanhaa puurakennusta ala-asteikäisenä, ja usean matalan tiilipintaisen rakennuksen ryhmää yläasteella ja lukiossa ollessani. (Liljeqvist 2002.)

Liljeqvist poimii Pallasmaan (1995) ajatuksen näköaistin ylivallasta yhteiskunnassa. Sen mukaan yksi aikamme arkkitehtuurin perustava heikkous on sen yksipuolinen visuaalisuus, joka huomioimatta muita aisteja jättää arkkitehtuurin tunteitten ulkopuolelle. Jäsentynyt, merkitystäyteinen, ruumiin mittoihin ja mielen muistoihin resonoiva ympäristö välittää suhdetta maailmaan. Samalla se selventää kuvaa itsestä. (Liljeqvist 2002.) Yllätyksettömyys on turruttava puute Jatkuvassa mallintamisen työssä katse turtuu ensin muille kuin välittömän uhan merkityksille. Samankaltainen ja paikallaan pysyvä nähty materiaali asetetaan nopeasti omaan luokkaansa ja sen erityispiirteet ohitetaan. Sen sijaan outoa tai liikkuvaa kohdetta tarkkaillaan valppaasti. Outo havaitaan mutta myös halutaan havaita. Elossa pysymisen kannalta on tarpeen tutkia erilaisen vaarattomuus mutta myös kaivata oudon suomaa uutta mahdollisuutta sen aiheuttamasta pelosta huolimatta. Niinpä hyvän ympäristön pitäisi olla riittävän yllätyksellinen sen lisäksi että se herättää kyllin paljon kotipaikan, turvallisuuden ja jatkuvuuden tunteita.

Erilaisuuden näkeminen rikkautena eikä puutteena tai vain outoutena on tietysti elämänlaatua parantava (Aaltio 2002).

Jenni Kiri (2002) poimii Haapalan (1995) ajatuksia ympäristön yllätyksettömyydestä ja liittää yllätyksettömyyden arkisuuteen. Asiat helposti häviävät arjessa. Tottuminen saa unohtamaan olemassaolon. Arkisen turtumuksen yhteydessä on vaikea kokea esteettistä, vastakohtaisuuksien merkityksiä selvittävää elämystä. Esteettinen kokemus piilee yllättävässä, epätavallisessa ja huomiota herättävässä ja valottaa jokapäiväistä, tavallista ja huomaamatonta. Ymmärtääkseen arkea, on etsittävä poikkeama ja otettava etäisyyttä. Myös yllätyksiin on mahdollista tottua, jolloin ne muuttuvat arkisiksi eivätkä niiden merkitykset erotu. Siksi ympäristön tulisi paljastaa soppensa vasta vähitellen, kaiken ei pitäisi olla yhdellä kertaa nähtävissä tai itsestään selvästi kuviteltavissa (Liljeqvist 2002 / Pallasmaa 1995). Rakennettu ympäristö kertoo kulttuurista Mäkitalo(2002) toteaa Pallasmaan (1995) tekstin pohjalta hyvän ympäristön viestivän menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Aikajatkumon ymmärtäminen auttaa sijoittumaan historiaan ja vallitsevaan yhteiskuntaan. Vaikuttavassa arkkitehtuurielämyksessä yhdistyvät tila, aika ja aine ja siinä syntyy paikallisuuden tunne. Varsinkin perinnerakentaminen kumpuaa maiseman, maaperän, ilmaston, materiaalien ja kulttuurimuodon yhteisvaikutuksesta. Rakentaminen on maailman järjestämistä mielekkäällä tavalla. Siinä muutetaan aineeksi ihmisten käsitykset maailmasta. (Mäkitalo 2002.) Havaintoskeemojen rikastuttaminen Omassa elinympäristössä tutussa ja samankaltaisessa harhaileva katse on aktivoitava kriittisesti tarkkailemaan muitakin kuin välittömästi uhkaavia elementtejä ja niiden osia. Collanus (2002) huomioi Varton (1995) ajatuksen, jonka mukaan havainnointia opettamalla ja rikastuttamalla jo valmiita skeemoja, voidaan vaikuttaa ajattelun kehittymiseen siten että valmius muutoksiin ja monipuolisempaan ajatteluun on mahdollista.

Menemällä itse paikan päälle, havaintoskeemat rikastuvat varmasti (Collanus 2002).

Maaret Nieminen (2002) korostaa tukenaan Berleant (1995), ettemme vain näe elinympäristöämme, vaan liikumme siinä, vaikutamme ja vastaamme siihen. Emme koe paikkoja vain muotoihin, väreihin ja rakenteisiin perustuen, vaan myös hengittämällä, haistamalla, ihon kautta, lihastoiminnoilla ja ruumiin asennoilla, tuulen, veden ja liikenteen ääninä. Tämä pitäisi Niemisen mukaan ottaa taideopetuksessa huomioon. Moniaistisuuden lisäksi hänen mielestään lasten kanssa työskenneltäessä on tärkeää oppia arvostamaan lapsen omaa tapaa tehdä elämyksellistä tutkimusta ja varautua yllätyksellisiinkin muutoksiin tavoitteita suunnitellessaan. Lasten kanssa olisi hyvä tutustua erilaisiin ympäristöihin, esineisiin ja ilmiöihin ennakkoluulottomasti. (vrt. Mäkivaara & Sarviaho 1999). Kulttuurin luominen taiteen avulla Niemisen mukaan taiteella ja taidekasvatuksella on olennainen merkitys ympäristön ymmärtämisessä ja kulttuurin oppimisessa niin kulttuurin luojana, kulttuuriperinnön säilyttäjänä kuin sen välittäjänäkin. Taiteen avulla on mahdollista tutustua monipuolisesti kulttuuriin ja rakentaa itselleen väline jonka avulla osallistuu kulttuurin luomiseen.(Nieminen 2002.)

..Berleant puhuu arvojen olemassolosta ja välttämättömyydestä. Arvo syntyy kokemisessa. Koska arvot eivät välty normatiivisuudelta, ei ympäristön tutkimuskaan voi niiden vaikutusta poistaa. Arvon kokeminen on kuitenkin esteettiseltä kannalta tärkeää…. Kun syntyy näkemys jonkin arvosta, syntyy halu suojella, hoitaa ja vaalia. (Aaltio 2002.)

Nykänen (2002) kiinnittää huomionsa ympäristötaiteen merkitykseen ympäristökokemuksen yhteydessä ja tukeutuu Jokelan (1995) ajatuksiin. Havaintojen tekeminen on keskeistä ympäristön tulkinnassa ja arvottamisessa. Havaintojen tekemisen ja ympäristön kuvaamisen tapa on opittu ja siksi havaintotaitojen harjoittaminen on tärkeää; uusilla havaintotavoilla nähdään arkinen ympäristö uudella tavalla. Samoin kuin arkkitehtuuri kertoo ympäristönsä ajattelusta, kiteytyvät arvot myös taideteoksessa ja taiteen tutkiminen ja ymmärtäminen avaa ovia huomaamaan arkisempiakin ilmiöitä ja rakenteita. (Nykänen 2002.)

Lähteet: Aaltio, L. 2002. Portfolio. / Berleant, A. 1995. Mitä on ympäristöestetiikka? Teoksessa Haapala, A., Honkanen, M. & Ranta, v. (toim.) Ympäristö arkkitehtuuri estetiikka. Helsinki: Yliopistopaino. Collanus, M. 2002. Portfolio. / Varto. J. 1995. Teknologia ja estetiikka. Teoksessa Haapala. A. 15-24. Kiri, J. 2002.Portfolio. / Haapala, A. 1995. Arjen arkisuus ja esteettisyys. Teoksessa Haapala, A. 96-107. Liljeqvist, S. 2002. Portfolio. / Pallasmaa, J. 1995. Ihmisen paikka – aika, muisti ja hiljaisuus. Teoksessa Haapala,A. 178-194. Mäkitalo, L. 2002. Portfolio. / Pallasmaa, J. 1995. Ihmisen paikka – aika, muisti ja hiljaisuus. Teoksessa Haapala,A. 178-194. Nieminen, M. 2002. Portfolio./ Berleant, A. 1995. Mitä on ympäristöestetiikka? Teoksessa Haapala, A. 66-85. Mäkivaara, M. & Sarviaho, M. 1999. Kivi, paperi ja sakset. Ympäristö- ja taidekasvatusta yhteistoiminnallisin keinoin. Helsinki: Kirjayhtymä Oy. Vaara, L. 2002 Portfolio. / Haapala, A. 1995. Arjen arkisuus ja esteettisyys. Teoksessa Haapala, A. 96-107. Nykänen, A. 2002. Portfolio. / Jokela, T. 1995. Ympäristötaiteesta ympäristökasvatukseen. Teoksessa Mantere, M-H. (toim.) Maan kuva. Helsinki: Yliopistopaino.

Koonnut: Raili Kärkkäinen & Mikko Halonen