Hankkeet Jäsenet Julkaisut Toimitusneuvosto Sadutus  
Keskustelua Lasten kertomaa Seminaareja  

Kuolema lasten saduissa 
Monika Riihelän esitelmä Yhteyksia lasten ja aikuisten kielillä -seminaarissa 10.04.2003

Kuolemasta puhuminen herättää meissä aikuisissa erilaisia tuntemuksia. Jollekin nousee epämiellyttävä ahdistus, toista hallitsee tyyni rauhallisuus. Kuolema on toiselle tabu ja toiselle taas luonnollinen asia. Erityisesti lasten puhuessa kuolemasta, saatamme herkästi hätkähtää. Kirjailija Hannu Raittila (47 v.) kertoi tänä keväänä Helsingin Sanomien kuukausiliitteelle siitä, mitä hän ajatteli, kun äiti kuoli hänen ollessaan viisivuotias. Isä oli kertonut hänelle äidin kuolemasta, ja kirjailija muistelee: "Olin omnipotentti viisivuotias ja ymmärsin heti paikalla, mitä kuolema tarkoitti teknisesti. Näin, miten vaikea tilanne oli isälle ja myötätunto valtasi minut. Muistan ajatelleeni, että ei tätä tarvitsisi minulle enempää selvittää vertauskuvin; informaatio on saatu, älä kiusaa itseäsi enempää. Muistan nolona ajatelleeni, että olen tilanteessa vahvempi kuin isä ja potentiaali lohduttamaan ja ajattelemaan asioita hänen puolestaan." Vastaavia kokemuksia on monella muullakin. Lapsissa on yllättäviä voimavaroja.

Miten sitten ne lapset puhuvat kuolemasta, jotka parastaikaa elävät omaa lapsuuttaan?

Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä on Marjatta Kallialan antama nimi omalle pienten lasten leikkejä käsittävälle ansiokkaalle väitöstyölleen. Nimestä saa sen käsityksen, että lapset leikkisivät useinkin itsemurhaa? Otsikon itsari liukumäessä on peräisin kahden kuusivuotiaan tytön tutkijalle kertomasta leikistä. Tyttöjen leikissä on mies ja häntä jahtaava nainen. Leikki tapahtuu liukumäen luona, jonka lapset ovat muuttaneet leikissään vesiputoukseksi. Mies hyppää vesiputoukseen ja tekee itsarin. Leikki kuitenkin jatkuu niin, että ambulanssi tulee ja vie miehen sairaalaan, jossa hän virkoo uudelleen henkiin. Mies kuolee, herää henkiin ja ajojahti jatkuu. Tutkimuksen otsikko on hieman provosoiva ja se kertoo jotakin siitä, miten herkästi me aikuiset muutamme ja tulkitsemme lasten puhetta.

Käsittelen tässä viime vuosikymmenenä koottuja suomalaisen ja pohjoismaisen satukeikan tarinoita sekä vuodesta 2000 alkaen Beirutin pakolaisleireillä asuvien palestiinalaislasten kertomia satuja. Kaikki sadut ovat syntyneet sadutusmenetelmää käyttäen. Toisin sanoen sadut ovat vapaata ajatusten virtaa, jonka lapsi itse on muuttanut sadun tai tarinan muotoon. En kuitenkaan tunne niitä lapsia, jotka ovat sadut kertoneet, joten en tiedä viittaavatko he Hannu Raittilan kaltaisiin kokemuksiin. Mutta koska sadut edustavat lasten omaa kertomakulttuuria, voi niitä lukea kirjallisina tuotteina, jotka kuvastavat lasten käsityksiä kuolemaan liittyvistä aiheista.

Arkikokemuksena kuolema on lapsille varsin tuttu asia, niin kuin meillekin, vaikka harvemmin sitä ajattelemme. Kohta on taas hyttysten aika, ja tapamme niitä surutta. Teemu, lapsenlapsemme kysyi minulta pienenä: "Mitä pahaa toi hyttynen on sinulle tehnyt, kun sun täytyy se tappaa?" Elääkseen ihmisen on syötävä, ja se mitä syömme on ollut elävää: eläimiä ja kasveja. "Kuka on murhannut tämän, joka makaa minun lautasellani?", on eräs lapsi ruokapöydässä syyttävästi kysynyt vanhemmiltaan. Ne sadut, joita olen aiheesta löytänyt sisältävät runsaasti ymmärrystä näistä meille osittain itsestään selvistä asioista.

Suomalaisesta lasten omasta satuaineistosta olen käynyt läpi 1500 satua. Näistä vain 89 sisälsi kuolemaan liittyviä sanoja, eli n. 6%. Mikään niistä ei kertonut itsemurhasta. Kuolema-aiheisten satujen joukossa olivat kertojina kaikenikäiset lapset. Niitä on kerrottu yksin ja ryhmissä. Ryhmissä kerrotut sadut ovat usein yksin kerrottuja riehakkaampia. Tyttöjen ja poikien osuus on yhtä suuri.

Yhden kokonaisuuden muodostavat ne sadut, jotka ovat muunnelmia vanhoista ja uusista aikuisten kertomista saduista, kuten Punahilkka, Ruusunen ja Leijona kuningas. Lasten kertomuksissa kuollaan vastaavalla tavalla kuin alkuperäisissä saduissakin. Aineiston muissa kertomuksissa on tavallista, että eläin syö toista eläintä. Lisäksi voi kuolla myrkystä ja ampumisesta tai kun puu kaatuu päälle. Pihalta löytyy kuollut lintu ja vaari kuolee vanhuuttaan. Sadussa Hassutussaari etana meni saunaan ja kuoli koska se suli. Lapsilta löytyy myös satuja siitä, kun joku kaatuu kuolleena maahan. Sitten tulee ambulanssi ja vie sairaalaan ja siellä kuollut herää henkiin. Tämä muistuttaa erehdyttävästi nykyistä tehokasta sairaanhoitoa, ja äsken mainitsemaani itsari vesiputouksessa -leikkiä. Oma pirteä anoppini on kokenut jo viisi sydänkohtausta, ja hänet on yhtä monta kertaa herätetty uudelleen henkiin, meidän suureksi iloksemme.

Tässä olivat lyhyet yhteenvedot. Lapset tuntuvat ymmärtävän kuolemaa hyvin luontevalla tavalla. Kuolema on yhtäältä elämän loppua, mutta toisaalta se virittää myös karnevalistiseen hullutteluun, kuten monissa ryhmässä kerrotuissa saduissa. Lasten sadut ovat kuitenkin paljon muuta kuin sanoja ja yksittäisiä lauseita. Ne ovat monimerkityksisiä ja sisältävät useita tasoja ja niitä on mahdollista ymmärtää monesta näkökulmasta. On syytä lukea satu alusta loppuun, koska tapahtumien väliset suhteet selkiintyvät vasta kokonaisuuden kautta, jos silloinkaan. Kertoja ja saduttaja tuottavat yhteisvoimin tarinaa kertojan ehdoilla. Ja sanojen ja lauseiden väliin on jätetty piiloon monia merkityksiä. Tässä haluan viitata ruotsalaiseen Carl-Göran Ekerwaldiin, joka kirjassaan, Esseär (2002), Esseitä, puhuu kielen monista merkityksistä, myös niistä, joita ei voida ääneen lausua, mutta jotka ilmenevät hiljaisina viesteinä, sanojen ja rivien taustalla. Tämä kieli on usein runon kieltä, väittää Ekerwald ja hänen ajatuksiaan soveltaen voi sanoa, että sadutettaessa syntyy myös eräänlaista runon kieltä. Omat tunteet saavat symbolisia hahmoja kertoessamme satuja ja tarinoita. Sadussa, kuten runossakin, tunteet ovat totuudenmukaisia. Sadun tapahtumissa on kyse totuudesta, mutta ei pinnallisesta todistusaineistosta, vaan runon kielen kaltaisesta rehellisyydestä, aito kuvaus omasta sisäisestä maailmasta. Tämä kertojan sisäisestä maailmasta kumpuava tunteen rehellisyys osuu kuulijan sisimpään, samalla tavalla kuin sanoma runossa tai aforismissa. Lasten sadut ovat monimerkityksisiä ja välillä varkeasti ymmärrettävissä. Mitä esimerkiksi saunassa sulava etana lapselle merkitsee? Vastaavanlaisiin ymmärtämisen vaikeuksiin törmäämme myös aikuisten välisessä vuorovaikutuksessa. Ekerwald kertoo Schumanista, joka päivällisen jälkeen soitti etydin. Emäntä kysyi häneltä mitä kappale kuvasi. "Ettekö ymmärtänyt?", Schuman vastasi ja soitti kappaleen toistamiseen. Selitykset eivät auta. Ymmärtämisessä on kyse vuorovaikutuksen tasosta, jossa se, jota se koskettaa joko tunnistaa sanoman, tai sitten ei. Selitykset eivät siinä paljon auta.

Umberto Eco puolestaan käsittelee uudessa romaanissaan Baudolino (2001), miten Suurta tekoa aina edeltää suuri tarina, ja vasta myöhemmin muodostuvat yleisesti hyväksytyt käsitykset suuresta Totuudesta. Baudolino keksi tarinan, joka monien yhteensattumien saatossa aikaa myöten muutti historian kulkua. Kirja on kokonaisuudessaan kirjoitetun sanan voiman ylistys.

Kun toinen kirjaa kertomuksen sadutuksessa ovat hetkeä jakaneiden ihmisten väliset suhteet monesti yllättäen muuttuneet paremmiksi. Syvempi ymmärrys on syntynyt. Uusia ovia on auennut. Menetelmää käyttäneet ovat kertoneet lukuisista sekä liikuttavista että tragikoomisista tilanteista. Konkreettisen esimerkin kertoi neuvolan terveydenhoitaja Arja Hastrup. Hänen asiakkaanaan oli perhe ja heidän pieni poikansa, joka kärsi ummetuksesta. Kokeiltiin kaikkea mahdollista, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Jostain lehdestä terveydenhoitaja oli lukenut sadutusmenetelmästä, ja hän neuvoi sen äidille. Äiti sitten kokeili kotona sadutusta, ja niin siinä kävi, että ongelma ratkesi. Kun tarina pulppusi lapsen suusta, äiti kuunteli, kirjasi ja luki sen, suolikin tyhjeni ja vaivat hävisivät.

Lasten satuja

Tässä joitakin satuja suomalaisesta aineistosta ja kaksi pohjoismaisesta (sekä seminaarissa luettu:) neljä palestiinalaispakolaislasten, joissa käsitellään kuolemaan liittyviä aiheita.

Juho 5 v 1 kk kertoo:

Lehmät syö heiniä ja rakkeita. Heppa syö heinää. Sonni syö heinää. Ammu nukkuu, äiti nukkuu. Vasikka karkasi aidan taa mettään. Joku ampui sen ja se kuoli.

Joonas 5 v 8 kk:

Olipa kerran matopurkki, joka oli tuolla pöyällä ja ihmetteli, että ketä tuolla on alhaalla. Olipa kerran pikku-Kalle, joka tuli kattoon ja hirvi puraisi sitä pyllyyn. Sitten olipa kerran taas hänen isoveljensä, se sanoi: "Hei, miksi sulla on reikä housuissa?" Se sanoi: "Auts, älä räävi, mulla on reikä kalsareissa". Aivan siltä oli vahingossa unohtunut kalsarit kotia ja sitten se kaatu niin, että se ihmetteli, että oli sammalta. Se paleltu. Sitten se oli niin vanha, että se kuoli. Että se oli vanha ukki. Sen kissakin kuoli. Se kissa oli höperö, että aina kun pikku-Kalle ja isoveli tuli kotia, se leikki kuollutta. Se höperö kissa.

Madelene 3,5 år, Upplands Väsby, Sverige

Det var en gång att det var en prinsessa som hade en sten och en prins och en flicka och en pojke som hade en sån här, en sten. Sen kom en drake till de, en liten drake för att han var snäll. Och de skulle ta diamante, flicka och pojken och pappan och mamman. När draken gick hem kom en gris och en groda, och en hare. När prinsen dödade drake, när han springde iväg så gjorde han va h-h-h-h. Han tog stenen och dödade draken. Så springde dom iväg med sten mamman och pappa, pojken och flickan. Sen ingen mera.

Tuva 6 år, Tromsö, Norge

Det var en gang en gutt som skulle bade. Men så visste han ikke at det va det döde havet. Da han dykka så han masse döde dyr og sin Herre, og han kom opp til himmelen... Og nu har ä ikke mer.

Juuso 4 vuotta (1996) kertoi ensin seuraavan tarina:

Kana meni kauppaan
ja siellä oli muna.

Ja sitten viikkoa myöhemmin tämän:

Karhu meni kauppaan
ja siellä oli kettuja ja kaikkia muita.
Armeijan miehiä,
jotka ampu ne kuoliaaksi.

Tero 4 v. 11 kk., tuli näyttämään muovailuaan
"Kato mie teen puun" (muovailuvaha "makkarassa" tulitikkuja) "Tää on syksyinen puu, lehdet on tippunu pois" "Tikut oksia" "Ei tää ookkaa puu tää on piikki hyrrä". "Iso mies katkoo tän" (muovailuvaha kasassa tikut irrotettu) "Tää on nyt kuollu puu"

Jenni 3v 11kk 1995:

Nalle
Oli kerran nalle. Sen nimi oli arvaa kuka Anneli. Hän leikki. Hän kun meni ulos törmäsi puuhun, tuli tulipalo ja hän kuoli. Sitten tuli pikkuinen käsi. Hän hassuili siellä. Tanssi. Sitten esiinty aurinko. Sitten hän piirti nenänsä yhteen sydämeen hän katto merenneitokirjaa. Arvaa minkä tarran sekii sai. Eläinlääkäritarran.

Susanna 5v 10kk 1996:

Äiti maistaa mustikat paistaa. Äiti juoksee kiireisenä vessanpöntölle pissimään. Iskä se saunaa paiskaa. Susanna se juoksee kuolleen linnun luo, joka on kuollut heidän pihalle. Hei katsokaa, tuolta tulee eläin.

Noora 6v 8kk 1996:

Olipa kerran pieni lintu ja sitten hän näki Kalevi Kekkosen ja hän näki kissa Matroskinin, jolla oli kakkua päässä. Ja hän meni saarelle, Hassutus-saarelle. Ja hän lauloi siellä "laulu, laulu, laulu". Ja sitten hän laski numeroita ja nauroi. Ja hän näki uudestaan sienen, ensimmäistä kertaa sienen ja uudestaan.
Hän näki kissan, jolla oli rusetteja monta. Ja Nadja lauloi laulun. Noora ryhtyi mukaan. Sitten se etana, se meni saunaan ja kuoli koska hän suli. Kissa lähti juoksemaan ja hän pelästyi, koska se etana kuoli. Hän meni hänen haudalleen ja sitten Noora kirjoitti. Peikko lähti luolastaan ja näki heinäsirkan, joka oli kiven päällä ja niin hän näki uudelleen Kalevi Kekkosen, jolla oli kakkua päässään. Ja hän laski rahojaan.

Erityisopettaja Mona Baba lähetti viime lokakuussa Kotka-Beirut satusiltaa pitkin Kaija Kemppaiselle neljän sadun ryppään. Sadut oli kerrottu yhden koulutunnin aikana Borj el Barajnehin pakolaisleirillä. Lapset olivat jo toista vuotta olleet mukana satusillassa. Mona kertoi, että lapset kertomuksissaan käsittelivät myös vaikeita asioita, he rohkaistuivat toinen toisensa jälkeen pukemaan huolensa ja surunsa sadun kaapuun. Tilanne synnytti kollektiivisen tunteen siitä, että yhdessä me pärjätään. Ensin aloitti Aida, 15 vuotta, kertomalla tarinan isänsä kuolemasta. Siitä jatkoivat Doumouh, Lina ja Fatmeh. Luen Monan englanninkieliset käännökset.

Miten puhua lapsille sodasta?

Irakin sodan ja sen tiedotusvälineissä tuotetun tulvan myötä olemme joutuneet päivittäin kuoleman vaaran hyökkäysten kohteeksi omassa olohuoneessa. Joku kestää ahdistusta enemmän kuin toiset. Ja jälleen tulevat Hannu Raittilan mietteet mieleen. Ehkä lapset ovatkin vahvempia kestämään ahdistusta ja taitavampia lohduttamaan. Kun katselee kuvia sodasta ja keskustelee vaikeasta tilanteesta lapsen kanssa, hän ehkä keksii näkökulmia, jotka lohduttavat paitsi häntä itseään, erityisesti minua aikuista. Herättää monia tunteita, joista ehkä ahdistus on vaikein sietää. Kun lapsen kanssa keskustelee sodasta ovat ainakin kolmesta lähteestä kumpuavat ahdistukset törmäyskurssilla. Sota on aina kammottava asia niille, jotka sen keskellä yrittävät pitää elämästä kiinni. Lapselle herää turvattomuuden tunteita ja minulle aikuisella viha ja epätoivo valtaa mielen. Yksi asia mikä välittömästi auttaa, on sanoa ääneen mitä ajattelee ja mitä tuntee. Toinen asia on painaa television nappia ja sulkea kohtuuton uutisvirta. Paitsi, että kertoo ajatuksistaan voi myös pukea tuntemuksiaan satujen muotoon. Lapsen, lapsiryhmän tai perheen kanssa voi lähteä yhteiselle sadutusmatkalle ja keksiä yhteinen tarina, jossa jokainen vuorollaan kertoo vaihtoehtoisesti pari sanaa, kokonaisen lauseen tai yhden episodin, josta sitten seuraava kertoja jatkaa. Koska sadutusmenetelmässä aina toinen kirjoittaa, vaihdetaan tässä kirjoitusvuoroja niiden kesken, jotka jo osaavat kirjoittaa. Ja kun satu sitten on valmis, joku lukee sen ääneen jotta voidaan tehdä tarvittavia korjauksia. Tarinoille pitää myös varata säilytyspaikka, esimerkiksi kansio, jota sijoitetaan omalle paikalle kirjahyllyyn. Minkälaisiksi nämä sodan ahdistuksesta kumpuavat sadut muotoutuvat jää kertojien nähtäväksi. Todennäköistä on, että ne vaihtelevat yhtä paljon kuin ylä olevan Juuson kaksi tarinaa kaupasta. Mutta varmaa on, että juonen ja sanojen taakse kätketyt tunnelmat yhdistävät kertojien kokemuksia ja antavat voimia jatkaa kevennetyin mielin, vastaavalla tavalla kuin Borj el Barajnehin erityisluokalla.

Video-tutkimusraportissa Leikkivät tutkijat (Riihelä, 2000) Iida, yksi vuotta, kertoo vesi- ja silakkatutkimuksessaan leikistään. Hypistellessään kuollutta silakkaa käsissään, hän kokeilee kalan hahmoa ja leikkii kalaa. Kuolema on hänen iässään jo aivan luonnollinen asia. (Esitettiin seminaarissa).

 

Sivun alkuun

Lapset kertovat -hankkeen sivujen alkuun


Yhteyshenkilö: